Jatkoin Salon kirjan lukemista. Oli aikamoinen yllätys, että suomen kieli on erinomainen riimittelykieli, ja että suomen kielessä mahdollisia riimipareja on moninkertaisesti englannin kieleen verrattuna.
Miksi siitä huolimatta pidän riimejä kammottavan kauhtuneina ja tunkkaisina? Erityisesti suomen kielessä ne minua nyppivät, mutta olen myös kokemuksen kautta todennut että kovin tuoretta riimiparia on vaikea löytää englanniksikaan - se tosin kävi Salon tekstistä todistetummin selville.
Ehkä se on vain yhden tehokeinon liikakäytöstä johtuva yliannostus. Ennen modernismia kaiken piti rimmata ja Iskelmäradiosta sitä lajia puskee edelleen. Minusta kaikki tehokeinot ovat huonoja jos ne ovat sääntöjä eivätkä poikkeuksia. Ei minua haittaa jos kappaleeseen on eksynyt pari riimiä - silloin kun on oikeasti keksitty oikein osuvia sellaisia.
Niin ja tässä yhteydessä käytin riimi-sanaa tarkoittamaan loppusointuja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Sä olet kuunnellut liikaa iskelmälyriikkaa, jossa nimenomaan samat riimit toistuu uudelleen ja uudellee. Se syövyttää pään keltä vaan.
Riimittely ei ole tehokeino vaan tapa luoda loogista rakennetta runouteen. Muinoin se helpotti muistamista. Nykyään riimillä on sama tehtävä, mutta vain melodian parina.
Huonot riimit ovat tunkkaisia, mutta niin on huono kieli muutenkin. Käänteiset sanajärjestykset, pakotettu, epäluonnollinen kielen rytmi (ellei tehokeino), runokieli ja vanhalta kalskahtavat ilmaukset vääärissä paikoissa kuulostavat kököltä ja tunkkaiselta oli riimejä tai ei.
Likuhihnaiskelmäkäännökset on pahin asia mitä suomen musiikkimaailmalle on ikinä tapahtunut.
Lähetä kommentti