Näytetään tekstit, joissa on tunniste merleau-ponty. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste merleau-ponty. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008

Kehollisuudesta enemmän

Olen jo aikoinani kirjoittanut alustavaa ajatuskulkua laululyriikan kehollisuudesta. Laajennan vielä että musiikki, ehkä erityisesti rytmimusiikki on kehollista. Edellisen kerran tästä kirjoittaessani koko kehollisuuden käsite oli minulle uusi, eikä se hirvittävän tuttu ole edelleenkään, mutta kiinnostuin siitä uudelleen tutkiessani feministisen kirjallisuudentutkimuksen kurssin loppuesseessäni Hélène Cixousin (ja muiden aikalaistensa, mm. de Beauvoirin) pyrkimystä löytää kehollisuuden kautta tieteen määritelmiä vierastava feminiininen kirjoittaminen.

Erityisesti tämä artikkeli aukaisi uusia portteja tutkimukselleni ja käsitykselleni rockista/rocklyriikasta. Tuttuja, tutustumista odottaneita nimiä kuten Maurice Merleau-Ponty on nostettu esille kehollisuuden osalta. Ruotsiksi rockista kirjoittanut yliopistolehtori Ulf Lindberg kirjoitti vaikuttavasti rockin viehätyksestä tuomalla esiin esimerkkinä Iggy Popin. Sanoissa ei sanota paljon mitään järkevää ja musiikin teorian kannaltakaan kappaleessa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta kuitenkin kokonaisuudessa on jotain aivan valtavaa vetovoimaa.

Onko tämä sitten lähempänä improteatteria kuin... niin, mitä sen pitäisi olla lähellä? Live-esitykset ovat yleensä hyvin pitkälle improvisoituja. Kappaleet ja niiden sanoitukset yleensä on kuitenkin tarkkaan harjoiteltuja. Esitys on tärkeää, erityisesti livenä mutta esityksellä on erityinen sijansa myös levyllä. Tätä voi pohtia vaikka usealle tutun esimerkin kautta. Nine Inch Nailsin Hurt ja Johnny Cashin versio siitä. Monien mielestä Cashin versio on parempi ja näkisin siihen perusteluna olevan juurikin sen, että hänen tulkinnastaan kuuluu suurempi herkkyys ja eräänlainen epävarmuus, joka tekee eläytymisestä voimakkaampaa. NIN:n ja David Bowien yhdessä esittämä versio on kuitenkin oma suosikkini, koska siinä yhdistyy Nine Inch Nailsin version etäinen kylmyys (joka tukee minusta teemaa hyvin) ja Bowien ääni, johon on helpompi eläytyä mutta sekin on omalla tavallaan teennäinen ja etäinen.

Merleau-Ponty kytkee tämän kaiken fenomenologiaan, joka on minulle onneksi melko tuttua alaa. Kynnys perehtyä asiaan syvemmin ei siis vaikuttaisi kovin korkealta.