Näytetään tekstit, joissa on tunniste rock. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rock. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, kesäkuuta 03, 2008

Murre ja muita koiria

Kohta tänne on tulossa pidempi pohdinta laulajan äänenkäytöstä, mutta tässä vaiheessa voisin miettiä murrevivahteita. Luen parhaillaan estetiikan tenttiin Hugh Bredinin ja Liberato Santoro-Brienzan kirjaa Philosophies of Art and Beauty - Introducing Aesthetics, jossa murrevihvahteista kirjoitettiin draamaa käsittelevässä osiossa (ja sen puhetta käsittelevässä luvussa). Kirjassa mainittiin muun muassa siitä, että natiivit oppivat kielen foneettiset ominaisuudet varhaisessa vaiheessa ja osaavat ne läpi elämänsä. Natiivit voivat myös helpommin käyttää hyväkseen alueellisia eroja luodakseen vivahteita.

On yksi asia, mikä on mietityttänyt minua jo joitain aikoja. Suomalaiset englanniksi laulavat laulajat (minä mukaanlukien) osaavat harvoin, jos koskaan pelata juuri näillä aksenttijutuilla. Ja miksi osaisivatkaan? Jo pelkän yleiskielen riittävän uskottavassa tuottamisessa on usein ongelmia. Briteissä aksentti kun vieläpä edelleen kertoo aika pitkälti luokkajaosta, jos olen oikein ymmärtänyt.

Suomessa taas murteita käytetään nykyään oikeastaan vain huumorin välineenä. Murrekirjallisuuskin kalskahtaa ainakin minun korvaani usein enemmän itsetarkoitukselliselta, ja monesti sanojen hassuudella pelaavalta pintatason viihteeltä. Se pönkittää ennestään maakuntien huonoa itsetuntoa siitä, ettei olla kaupungista. Itsekin tunnustaudun tähän aivan arkielämässä, Etelä-Pohjanmaalta Keski-Suomeen muuttaneena. Tässä mielessä joku Lauri Tähkän ja Elonkerjuun menestys on hienoa, vaikka murteellisuutta onkin sliipattu. Minusta Tähkä on tuonut myös jotain uutta kuvaan pohjalaisuudesta, joka onkin ollut hirvittävän ummehtunut stereotyyppi.

Mutta mitä vaihtoehtoja suomalaisella, englanniksi laulavalla sitten on? Varmasti muutama vuosi englanninkielisessä maassa olisi hyvästä. Muutenkin on hyvä olla höröllään erilaisille vivahteille. Ja mitä sitten vaikka laulaisikin yleiskielellä tai vähän finglishillä? Kyllähän Rasmuskin pärjäsi hyvin myyntilistoilla vaikka ääntämisestä irvailtiin. Itsetunnolla ja raa'alla työllä siis on suurin merkitys läpimurrossakin.

Mutta täytyy kyllä myöntää että itse haluaisin kovasti välttää kuulostamasta mikahäkkiseltä. Pikemminkin haluaisin oppia jonkin luontevamman ja omalta tuntuvimman tyylin. Tärkeintä on hyvä perusääntämys. Luultavasti siihenkin voi lisätä vivahteita omalta tuntuvista sanonnoista.

Sex Pistols järkytti aikanaan paitsi anarkistisella sanomallaan, myös aksentillaan (ja kielenkäytöllään), jotka yhdessä ovat aiheuttaneet Earl Greyn joutumista väärään kurkkuun. Suomessa anarkiaa taas julistettiin mielestäni slangiin vivahtavalla tavalla. Toisaalta minusta punklaulannan klangi on Suomessa saanut niin vahvoja vaikutteita englannista, että slangi oli varmasti luontevinta senkin vuoksi. Minusta tuntuisi hieman hassulta jos Sex Pistols olisi riekkunut yläluokkaisella englannilla.

Myös muut pahat pojat ovat antaneet paikallisvivahteidensa kuulua. Näistä esimerkkeinä Lou Reed (New York) ja Iggy Pop (Detroit). Viime aikoina paljon on innostanut myös New Model Armyn sanojen klangi. David Bowie hätkähdytti ensimmäisten joukossa brittiaksentilla.

keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008

Kehollisuudesta enemmän

Olen jo aikoinani kirjoittanut alustavaa ajatuskulkua laululyriikan kehollisuudesta. Laajennan vielä että musiikki, ehkä erityisesti rytmimusiikki on kehollista. Edellisen kerran tästä kirjoittaessani koko kehollisuuden käsite oli minulle uusi, eikä se hirvittävän tuttu ole edelleenkään, mutta kiinnostuin siitä uudelleen tutkiessani feministisen kirjallisuudentutkimuksen kurssin loppuesseessäni Hélène Cixousin (ja muiden aikalaistensa, mm. de Beauvoirin) pyrkimystä löytää kehollisuuden kautta tieteen määritelmiä vierastava feminiininen kirjoittaminen.

Erityisesti tämä artikkeli aukaisi uusia portteja tutkimukselleni ja käsitykselleni rockista/rocklyriikasta. Tuttuja, tutustumista odottaneita nimiä kuten Maurice Merleau-Ponty on nostettu esille kehollisuuden osalta. Ruotsiksi rockista kirjoittanut yliopistolehtori Ulf Lindberg kirjoitti vaikuttavasti rockin viehätyksestä tuomalla esiin esimerkkinä Iggy Popin. Sanoissa ei sanota paljon mitään järkevää ja musiikin teorian kannaltakaan kappaleessa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta kuitenkin kokonaisuudessa on jotain aivan valtavaa vetovoimaa.

Onko tämä sitten lähempänä improteatteria kuin... niin, mitä sen pitäisi olla lähellä? Live-esitykset ovat yleensä hyvin pitkälle improvisoituja. Kappaleet ja niiden sanoitukset yleensä on kuitenkin tarkkaan harjoiteltuja. Esitys on tärkeää, erityisesti livenä mutta esityksellä on erityinen sijansa myös levyllä. Tätä voi pohtia vaikka usealle tutun esimerkin kautta. Nine Inch Nailsin Hurt ja Johnny Cashin versio siitä. Monien mielestä Cashin versio on parempi ja näkisin siihen perusteluna olevan juurikin sen, että hänen tulkinnastaan kuuluu suurempi herkkyys ja eräänlainen epävarmuus, joka tekee eläytymisestä voimakkaampaa. NIN:n ja David Bowien yhdessä esittämä versio on kuitenkin oma suosikkini, koska siinä yhdistyy Nine Inch Nailsin version etäinen kylmyys (joka tukee minusta teemaa hyvin) ja Bowien ääni, johon on helpompi eläytyä mutta sekin on omalla tavallaan teennäinen ja etäinen.

Merleau-Ponty kytkee tämän kaiken fenomenologiaan, joka on minulle onneksi melko tuttua alaa. Kynnys perehtyä asiaan syvemmin ei siis vaikuttaisi kovin korkealta.