Kohta tänne on tulossa pidempi pohdinta laulajan äänenkäytöstä, mutta tässä vaiheessa voisin miettiä murrevivahteita. Luen parhaillaan estetiikan tenttiin Hugh Bredinin ja Liberato Santoro-Brienzan kirjaa Philosophies of Art and Beauty - Introducing Aesthetics, jossa murrevihvahteista kirjoitettiin draamaa käsittelevässä osiossa (ja sen puhetta käsittelevässä luvussa). Kirjassa mainittiin muun muassa siitä, että natiivit oppivat kielen foneettiset ominaisuudet varhaisessa vaiheessa ja osaavat ne läpi elämänsä. Natiivit voivat myös helpommin käyttää hyväkseen alueellisia eroja luodakseen vivahteita.
On yksi asia, mikä on mietityttänyt minua jo joitain aikoja. Suomalaiset englanniksi laulavat laulajat (minä mukaanlukien) osaavat harvoin, jos koskaan pelata juuri näillä aksenttijutuilla. Ja miksi osaisivatkaan? Jo pelkän yleiskielen riittävän uskottavassa tuottamisessa on usein ongelmia. Briteissä aksentti kun vieläpä edelleen kertoo aika pitkälti luokkajaosta, jos olen oikein ymmärtänyt.
Suomessa taas murteita käytetään nykyään oikeastaan vain huumorin välineenä. Murrekirjallisuuskin kalskahtaa ainakin minun korvaani usein enemmän itsetarkoitukselliselta, ja monesti sanojen hassuudella pelaavalta pintatason viihteeltä. Se pönkittää ennestään maakuntien huonoa itsetuntoa siitä, ettei olla kaupungista. Itsekin tunnustaudun tähän aivan arkielämässä, Etelä-Pohjanmaalta Keski-Suomeen muuttaneena. Tässä mielessä joku Lauri Tähkän ja Elonkerjuun menestys on hienoa, vaikka murteellisuutta onkin sliipattu. Minusta Tähkä on tuonut myös jotain uutta kuvaan pohjalaisuudesta, joka onkin ollut hirvittävän ummehtunut stereotyyppi.
Mutta mitä vaihtoehtoja suomalaisella, englanniksi laulavalla sitten on? Varmasti muutama vuosi englanninkielisessä maassa olisi hyvästä. Muutenkin on hyvä olla höröllään erilaisille vivahteille. Ja mitä sitten vaikka laulaisikin yleiskielellä tai vähän finglishillä? Kyllähän Rasmuskin pärjäsi hyvin myyntilistoilla vaikka ääntämisestä irvailtiin. Itsetunnolla ja raa'alla työllä siis on suurin merkitys läpimurrossakin.
Mutta täytyy kyllä myöntää että itse haluaisin kovasti välttää kuulostamasta mikahäkkiseltä. Pikemminkin haluaisin oppia jonkin luontevamman ja omalta tuntuvimman tyylin. Tärkeintä on hyvä perusääntämys. Luultavasti siihenkin voi lisätä vivahteita omalta tuntuvista sanonnoista.
Sex Pistols järkytti aikanaan paitsi anarkistisella sanomallaan, myös aksentillaan (ja kielenkäytöllään), jotka yhdessä ovat aiheuttaneet Earl Greyn joutumista väärään kurkkuun. Suomessa anarkiaa taas julistettiin mielestäni slangiin vivahtavalla tavalla. Toisaalta minusta punklaulannan klangi on Suomessa saanut niin vahvoja vaikutteita englannista, että slangi oli varmasti luontevinta senkin vuoksi. Minusta tuntuisi hieman hassulta jos Sex Pistols olisi riekkunut yläluokkaisella englannilla.
Myös muut pahat pojat ovat antaneet paikallisvivahteidensa kuulua. Näistä esimerkkeinä Lou Reed (New York) ja Iggy Pop (Detroit). Viime aikoina paljon on innostanut myös New Model Armyn sanojen klangi. David Bowie hätkähdytti ensimmäisten joukossa brittiaksentilla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rocklyriikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rocklyriikka. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, kesäkuuta 03, 2008
keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008
Kehollisuudesta enemmän
Olen jo aikoinani kirjoittanut alustavaa ajatuskulkua laululyriikan kehollisuudesta. Laajennan vielä että musiikki, ehkä erityisesti rytmimusiikki on kehollista. Edellisen kerran tästä kirjoittaessani koko kehollisuuden käsite oli minulle uusi, eikä se hirvittävän tuttu ole edelleenkään, mutta kiinnostuin siitä uudelleen tutkiessani feministisen kirjallisuudentutkimuksen kurssin loppuesseessäni Hélène Cixousin (ja muiden aikalaistensa, mm. de Beauvoirin) pyrkimystä löytää kehollisuuden kautta tieteen määritelmiä vierastava feminiininen kirjoittaminen.
Erityisesti tämä artikkeli aukaisi uusia portteja tutkimukselleni ja käsitykselleni rockista/rocklyriikasta. Tuttuja, tutustumista odottaneita nimiä kuten Maurice Merleau-Ponty on nostettu esille kehollisuuden osalta. Ruotsiksi rockista kirjoittanut yliopistolehtori Ulf Lindberg kirjoitti vaikuttavasti rockin viehätyksestä tuomalla esiin esimerkkinä Iggy Popin. Sanoissa ei sanota paljon mitään järkevää ja musiikin teorian kannaltakaan kappaleessa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta kuitenkin kokonaisuudessa on jotain aivan valtavaa vetovoimaa.
Onko tämä sitten lähempänä improteatteria kuin... niin, mitä sen pitäisi olla lähellä? Live-esitykset ovat yleensä hyvin pitkälle improvisoituja. Kappaleet ja niiden sanoitukset yleensä on kuitenkin tarkkaan harjoiteltuja. Esitys on tärkeää, erityisesti livenä mutta esityksellä on erityinen sijansa myös levyllä. Tätä voi pohtia vaikka usealle tutun esimerkin kautta. Nine Inch Nailsin Hurt ja Johnny Cashin versio siitä. Monien mielestä Cashin versio on parempi ja näkisin siihen perusteluna olevan juurikin sen, että hänen tulkinnastaan kuuluu suurempi herkkyys ja eräänlainen epävarmuus, joka tekee eläytymisestä voimakkaampaa. NIN:n ja David Bowien yhdessä esittämä versio on kuitenkin oma suosikkini, koska siinä yhdistyy Nine Inch Nailsin version etäinen kylmyys (joka tukee minusta teemaa hyvin) ja Bowien ääni, johon on helpompi eläytyä mutta sekin on omalla tavallaan teennäinen ja etäinen.
Merleau-Ponty kytkee tämän kaiken fenomenologiaan, joka on minulle onneksi melko tuttua alaa. Kynnys perehtyä asiaan syvemmin ei siis vaikuttaisi kovin korkealta.
Erityisesti tämä artikkeli aukaisi uusia portteja tutkimukselleni ja käsitykselleni rockista/rocklyriikasta. Tuttuja, tutustumista odottaneita nimiä kuten Maurice Merleau-Ponty on nostettu esille kehollisuuden osalta. Ruotsiksi rockista kirjoittanut yliopistolehtori Ulf Lindberg kirjoitti vaikuttavasti rockin viehätyksestä tuomalla esiin esimerkkinä Iggy Popin. Sanoissa ei sanota paljon mitään järkevää ja musiikin teorian kannaltakaan kappaleessa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta kuitenkin kokonaisuudessa on jotain aivan valtavaa vetovoimaa.
Onko tämä sitten lähempänä improteatteria kuin... niin, mitä sen pitäisi olla lähellä? Live-esitykset ovat yleensä hyvin pitkälle improvisoituja. Kappaleet ja niiden sanoitukset yleensä on kuitenkin tarkkaan harjoiteltuja. Esitys on tärkeää, erityisesti livenä mutta esityksellä on erityinen sijansa myös levyllä. Tätä voi pohtia vaikka usealle tutun esimerkin kautta. Nine Inch Nailsin Hurt ja Johnny Cashin versio siitä. Monien mielestä Cashin versio on parempi ja näkisin siihen perusteluna olevan juurikin sen, että hänen tulkinnastaan kuuluu suurempi herkkyys ja eräänlainen epävarmuus, joka tekee eläytymisestä voimakkaampaa. NIN:n ja David Bowien yhdessä esittämä versio on kuitenkin oma suosikkini, koska siinä yhdistyy Nine Inch Nailsin version etäinen kylmyys (joka tukee minusta teemaa hyvin) ja Bowien ääni, johon on helpompi eläytyä mutta sekin on omalla tavallaan teennäinen ja etäinen.
Merleau-Ponty kytkee tämän kaiken fenomenologiaan, joka on minulle onneksi melko tuttua alaa. Kynnys perehtyä asiaan syvemmin ei siis vaikuttaisi kovin korkealta.
Tunnisteet:
cixous,
embodiment,
fenomenologia,
iggy pop,
kehollisuus,
merleau-ponty,
rock,
rocklyriikka,
simone de beauvoir
lauantaina, toukokuuta 17, 2008
Jälleensyntymä ja moraali
Kun kaivoin tämän blogini esiin unohduksista, pohdiskelin miten paljon ajatuksissani on muuttunut tämän reilun vuoden mittaisen tauon aikana. Tuolloin tuntui että joka asialle pitää tehdä oma bloginsa ja joka asialle oma juttunsa. Syynä taukoon on kuitenkin saattanut olla joku keinotekoinen raja, jonka olen pyrkinyt tekemään sanoituksen ja sävellyksen välille. Olen kaivertanut tämän rajan näkyviin siitäkin huolimatta että jo tuolloin tutkin rocklyriikkaa sillä oletuksella että sävel ja sanat vaikuttavat toisiinsa biisintekovaiheessa. Jos tutkin luita ja tutkin lihaa, tutkinko silloin sikaa? En, vaan tutkin silloin (sian) luita ja (sian) lihaa.
Muutoksia on tapahtunut myös omassa bänditoiminnassani. Toisessa bändissäni tunnen ettei siinä olisi tilaa kolmannelle sanoittajalle. Etusijalla pitämässäni bändissä taas on ehtinyt tässä välissä vaihtumaan laulaja ja tämä uusi laulajakin jo poistumaan riveistä. Uuden laulajan luovutettua minusta tuntui oikeimmalta ratkaisulta poistua itse rumpujen takaa etualalle. Rivistömme on nyt kaksimiehinen ja tässä vaiheessa se tuntuu hyvältä tilanteelta. Pitää maistella soppaa ensin tarkkaan ennen kuin sinne lisää uusia aineksia.
Kahdella edellisellä laulajallamme ei ole ollut kokemusta sanoitusten tai laulumelodioiden teosta siinä vaiheessa kun yhteinen taipaleemme alkoi. Minulla taas on, nyt jo kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisen laulajan aikana tein jonkin aikaa sanoituksia ja sävellyksiä, mutta toisen laulamana ne tuntuivat skitsofreenisiltä. Etenkin kun ajatusmaailmamme ja persoonamme olivat kovin erilaisia.
Kun kirjoitan toiselle sanoitusta, voin valita kahdesta vaihtoehdosta. Joko kirjoitan omista ajatuksistani (siltä ei kai voi koskaan pohjimmiltaan välttyä), tai pyrin tulkitsemaan toisen ajatusmaailmaa (siltäkään ei voine välttyä).
Ensimmäinen vaihtoehto tuntui typerältä siksi, että sain keikka keikan jälkeen ja viikottain treeniksellä kuunnella laulua kommunikaatiovaikeuksistani erään tytön kanssa. Laulaja en ollut minä, eikä se tyttökään ole kai kuullut kyseistä kappaletta. Toinen vaihtoehto taas oli hassu sen sisältämän tuplatulkinnan takia. Minä tulkitsin laulajan ajatuksia ja hän taas pyrki tulkitsemaan tekstiäni, tai minua, miten sen vain ajatteleekin. Vaikka pidänkin tietynlaista teeskentelemistä rehellisenä, tuo tuntui liian muoviselta. Hain pelastusta jonkinlaisesta mystisyydestä, se tuntui sopivalta tavalta etäännyttää asioita. Todellisuudessa se oli enemmänkin sopiva tapa jauhaa mitäänsanomatonta, tekomystistä hevonmunkkia.
Toisen laulajan kanssa ajatustenjuoksumme tuntuivat kohtaavan paremmin, mutta edellisistä ongelmista en päässyt enää yli. En halunnut kirjoittaa henkilökohtaisista aiheistani toisen suuhun, enkä tuntenut kykeneväni enää edes yrittämään tulkintaa. Se aiheutti yhtä pahan hylkimisreaktion kuin Radio Novan tai Iskelmäradion kuunteleminen. Kaipasin yhä enemmän aitoutta, karheutta, omakohtaisuutta.
Pian ilmestyvässä Marja Mattlarin haastattelussa, jonka teimme musiikintutkija Yrjö Heinosen kanssa, heräsin ajattelemaan oman äänen merkitystä. Tarkoitan nyt omaa lauluääntä aivan konkreettisesti, ja väittäisinpä että se vastaa tätä tekstinkirjoittamisessa käytettyä oma ääni -termiäkin erinomaisen hyvin. En voi tehdä kappaleita toisen äänellä. Voin toimia ehkä kätilönä, mutta synnytystä en voi tehdä toisen puolesta. Kätilö voi rämpäyttää vaikka oikean sävelen joka antaa voimaa (ellei synnyttäjä löydä sitä itse), tai vihjata oikeassa kohdassa että nyt voisi hengittää. Lopulta kätilö voi ammattitaitoisimmillaan katkaista myös napanuoran. Tämä on bänditovereiden rooli idealistisimmillaan. Tämäkin on tulkintaa ja empatiaa. Aika henkimaailmankin juttuja?
Mutta: vielä en ole saanut aikaiseksi uudelle projektillemmekaan kuin yhden laulumelodian sanoineen. Pitkästä aikaa olen innostunut ja innokas oppimaan uutta. Olen ottanut kitaran käteen. Osaan soittaa sitä vain välttävästi mutta ei pidä unohtaa että aina voi myös oppia.
Minulta on pyydetty myös kaksi tilaussanoitusta. Ensimmäisen tein, toista yritin. Ensimmäisessä kyseessä oli vuoden takainen Pseudoviisut -tapahtuman kilpailukappale, jonka päädyin laulamaan puoliksi kaverini kanssa. Biisiä moitittiin siitä että se muistutti liikaa oikeaa kappaletta. Tästä rohkaistuneena tartuin toiseenkin tarjoukseen, mutta eteeni tuli jälleen tuplatulkinnan ongelma. Ongelmaa vaikeutti entisestään se, etten edes tunne tai ole koskaan tavannut laulajaa.
Henkilökohtaisia biisejä tehdessäni siis mieleeni tulee "voisin tehdä tämän itsekin" ja tulkituissa biiseissä minua haittaa tuplatulkinnan tuoma etäisyys kaikkiin tukemiini taiteen lähtökohtiin nähden. Jälkimmäisen inhon voi sivuuttaa väliaikaisesti, saada siitä ehkä joskus rahaakin, mutta morkkis on aika kova.
Muutoksia on tapahtunut myös omassa bänditoiminnassani. Toisessa bändissäni tunnen ettei siinä olisi tilaa kolmannelle sanoittajalle. Etusijalla pitämässäni bändissä taas on ehtinyt tässä välissä vaihtumaan laulaja ja tämä uusi laulajakin jo poistumaan riveistä. Uuden laulajan luovutettua minusta tuntui oikeimmalta ratkaisulta poistua itse rumpujen takaa etualalle. Rivistömme on nyt kaksimiehinen ja tässä vaiheessa se tuntuu hyvältä tilanteelta. Pitää maistella soppaa ensin tarkkaan ennen kuin sinne lisää uusia aineksia.
Kahdella edellisellä laulajallamme ei ole ollut kokemusta sanoitusten tai laulumelodioiden teosta siinä vaiheessa kun yhteinen taipaleemme alkoi. Minulla taas on, nyt jo kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisen laulajan aikana tein jonkin aikaa sanoituksia ja sävellyksiä, mutta toisen laulamana ne tuntuivat skitsofreenisiltä. Etenkin kun ajatusmaailmamme ja persoonamme olivat kovin erilaisia.
Kun kirjoitan toiselle sanoitusta, voin valita kahdesta vaihtoehdosta. Joko kirjoitan omista ajatuksistani (siltä ei kai voi koskaan pohjimmiltaan välttyä), tai pyrin tulkitsemaan toisen ajatusmaailmaa (siltäkään ei voine välttyä).
Ensimmäinen vaihtoehto tuntui typerältä siksi, että sain keikka keikan jälkeen ja viikottain treeniksellä kuunnella laulua kommunikaatiovaikeuksistani erään tytön kanssa. Laulaja en ollut minä, eikä se tyttökään ole kai kuullut kyseistä kappaletta. Toinen vaihtoehto taas oli hassu sen sisältämän tuplatulkinnan takia. Minä tulkitsin laulajan ajatuksia ja hän taas pyrki tulkitsemaan tekstiäni, tai minua, miten sen vain ajatteleekin. Vaikka pidänkin tietynlaista teeskentelemistä rehellisenä, tuo tuntui liian muoviselta. Hain pelastusta jonkinlaisesta mystisyydestä, se tuntui sopivalta tavalta etäännyttää asioita. Todellisuudessa se oli enemmänkin sopiva tapa jauhaa mitäänsanomatonta, tekomystistä hevonmunkkia.
Toisen laulajan kanssa ajatustenjuoksumme tuntuivat kohtaavan paremmin, mutta edellisistä ongelmista en päässyt enää yli. En halunnut kirjoittaa henkilökohtaisista aiheistani toisen suuhun, enkä tuntenut kykeneväni enää edes yrittämään tulkintaa. Se aiheutti yhtä pahan hylkimisreaktion kuin Radio Novan tai Iskelmäradion kuunteleminen. Kaipasin yhä enemmän aitoutta, karheutta, omakohtaisuutta.
Pian ilmestyvässä Marja Mattlarin haastattelussa, jonka teimme musiikintutkija Yrjö Heinosen kanssa, heräsin ajattelemaan oman äänen merkitystä. Tarkoitan nyt omaa lauluääntä aivan konkreettisesti, ja väittäisinpä että se vastaa tätä tekstinkirjoittamisessa käytettyä oma ääni -termiäkin erinomaisen hyvin. En voi tehdä kappaleita toisen äänellä. Voin toimia ehkä kätilönä, mutta synnytystä en voi tehdä toisen puolesta. Kätilö voi rämpäyttää vaikka oikean sävelen joka antaa voimaa (ellei synnyttäjä löydä sitä itse), tai vihjata oikeassa kohdassa että nyt voisi hengittää. Lopulta kätilö voi ammattitaitoisimmillaan katkaista myös napanuoran. Tämä on bänditovereiden rooli idealistisimmillaan. Tämäkin on tulkintaa ja empatiaa. Aika henkimaailmankin juttuja?
Mutta: vielä en ole saanut aikaiseksi uudelle projektillemmekaan kuin yhden laulumelodian sanoineen. Pitkästä aikaa olen innostunut ja innokas oppimaan uutta. Olen ottanut kitaran käteen. Osaan soittaa sitä vain välttävästi mutta ei pidä unohtaa että aina voi myös oppia.
Minulta on pyydetty myös kaksi tilaussanoitusta. Ensimmäisen tein, toista yritin. Ensimmäisessä kyseessä oli vuoden takainen Pseudoviisut -tapahtuman kilpailukappale, jonka päädyin laulamaan puoliksi kaverini kanssa. Biisiä moitittiin siitä että se muistutti liikaa oikeaa kappaletta. Tästä rohkaistuneena tartuin toiseenkin tarjoukseen, mutta eteeni tuli jälleen tuplatulkinnan ongelma. Ongelmaa vaikeutti entisestään se, etten edes tunne tai ole koskaan tavannut laulajaa.
Henkilökohtaisia biisejä tehdessäni siis mieleeni tulee "voisin tehdä tämän itsekin" ja tulkituissa biiseissä minua haittaa tuplatulkinnan tuoma etäisyys kaikkiin tukemiini taiteen lähtökohtiin nähden. Jälkimmäisen inhon voi sivuuttaa väliaikaisesti, saada siitä ehkä joskus rahaakin, mutta morkkis on aika kova.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)