perjantaina, toukokuuta 30, 2008

Sämpläystä 1

Laitoin tällä viikolla omalla tietokoneellani sämpläysjutut kuntoon. Aluevaltaus on minulle uusi, vaikka tarvittava laitteisto onkin odottanut käyttöä jo hävettävän kauan, parisen vuotta. Tunnusomaisen postmodernit musiikkityylit ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän muutenkin. Eilen ostin Stay Free Magazinen artikkelissa kyseessä olleen Public Enemyn klassikkolevyn I Takes A Nation of Million To Hold Us Back, ja se ei todellakaan ollut virheostos.

Latailin koko illan ilmaisia äänikirjastoja ja testailin E-MU Emulator X:n mukana tulleita äänikirjastoja, joista monet olivat oikein mainioita. Työpaikalla kulutin suuresti aikaa katselemalla lisää E-MU:n äänikirjastoja. Löysin muunmuassa taikasanoilla Depeche Mode: Enjoy The Silence -kaupatun kirjaston joka taisi siirtyä välittömästi ostoslistalleni.

Uusi tekniikka vaatii myös uudenlaisten lähestymistapojen omaksumista. Se on myös hetki, jolloin oma biisintekijän identiteetti murtuu. Tilanne aiheuttaa stressiä, innostusta, epävarmuutta, varmaan ärtymystäkin jos ja kun joutuu ikään kuin kuoriutumaan uudestaan.

Mutta mitäpä taiteileminen olisikaan muuten? Minulle identiteetin jatkuva, tai ainakin usein tapahtuva murrostila on olennainen osa taidetta ja sen tekemisen mielekkyyttä. Kehittyminen ihmisenä ja taiteellisten ja henkisten raja-aitojen murtaminen on minulle yksi tärkeistä syistä tehdä taidetta ylipäätään.

Sämpläyksessä haluan ainakin näillä näkymin pitäytyä tekijänoikeusvapaassa materiaalissa ja käyttää pitkälti lähinnä vain sämplättyjä instrumentteja, en niinkään valmiita luuppeja. Luuppien tekemisessä haluan pitäytyä mahdollisimman tiukasti tee-se-itse -linjalla. Ajatuksena olisi käväistä treeniksellä äänittämässä klikin kanssa pätkiä, joita sitten leikkelisi kotosalla ja liimailisi jännittäviksi kollaaseiksi. Miksipä en voisi tehdä juurikin rytmitaustoja itse, soittaa mahdollisimman yksinkertaisia komppeja ja maustaa kotosalla rumpukoneella ja muilla kilkuttimilla?

Ongelman voikin kehittää itselleen siitä, millä tavoin laulamalla lähtisi lähestymään sitä minkä tuleman pitää. Siinä toisenlainen taiteilijaidentiteettikriisi.

Rap, musiikki ja runous

Public Enemyn Chuck D sanoi Stay Free Magazinen haastattelussa sen, mitä putkinäköisimmät räpin vastustajat ovat käyttäneet lyömäaseena niin kauan kuin minä muistan: "Sampling basically comes from the fact that rap music is not music. It's rap over music." Itse asiassa ensin lukemassani suomennetussa versiossa kohta meni näin: "Chuck D: Samplaus juontaa juurensa siitä tosiasiasta, että rap-musiikki ei ole musiikkia. Se on rytmistä runoutta." Suomennos ei siis vastannut aivan alkuperäistä, mutta se aiheutti minussa jonkinlaisen ahaa-elämyksen.

MOT-sanakirjassa rap-sanasta (verbinä) sanotaan seuraavaa"rap ['ræp] v tr/itr 1 koputtaa, naputtaa, näpäyttää She ~ped sharply on the door. Hän koputti oveen terävästi. He ~ped my knuckles with a ruler. Hän näpäytti rystysiäni viivottimella. 2 moittia, arvostella, sättiä 3 ark vanh (yl am) jutella, jutustella 4 mus räpätä, esittää rapmusiikkia" Rap on siis jutustelua, oikeastaan voisi sanoa että "räpätystä" musiikin päälle. Olenkin aiemmin miettinyt, millä tavoin J.K.Ihalaisen ja Sándor Vályn yhteistyönä tekemä äänirunouden ja musiikkitaustojen yhdistelmä eroaa räpistä. Ei mitenkään. Paitsi että se ei yritä kuulostaa räpiltä.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten paljon räpin vastustamisessa on kysymys silkasta rasismista ja miten paljon sitten vain kolonialistisesta ajatuksesta sen suhteen, mitä musiikin pitäisi olla. En toki väitä että kaikki räpin vastustajat ovat rasisteja. Itsekään en pitänyt juuri minkäänlaisesta räpistä vielä reilu vuosi sitten, mutta Jimi Hendrix, blues ja funk kuitenkin iskivät.

Oikeastaan, mitä väliä sillä on onko joku musiikkia vai ei, jos se kuulostaa hyvältä?

perjantaina, toukokuuta 23, 2008

Reliikeistä lisää

Reliikkinä voidaan pitää myös nuotinnusta. Jo pariinkin kertaan viittaamassani ja inspiraatiota herättäneessä Jaana Parviaisen artikkelissa mainittiin tanssinuoteista, järjestelmästä joka on kehitetty tanssin tallentamista varten. Taidekäsityksen materialistisuus on erityisesti länsimainen ilmiö - sanoisinko ongelma. Meillä on tarve tallentaa jokainen hetki, saavuttaa hetken kuolemattomuus ja tulla osaksi ikuisuutta vaikka materiakaan ei säily ikuisesti. Tähän liittyy myös tarve tallentaa musiikkia, aluksi nuotintaa ja sittemmin tekniikan kehityttyä myös ottaa ääntä talteen. Tanssiakin pyritään tallentamaan, joskin ilmeisesti melko epäonnistuneesti, mistä olen tanssin taiteellisen arvojen kannalta ehkä iloinen! Kirjoitusta on myös tallennettu, pisimpään näistä. Paitsi että sitäkin kauimmin on tallennettu kuvia.

Tärkeä osa taidetta on mielestäni taideteoksen tekeminen sinänsä, se hetki kun teos syntyy. Teos sinänsä on vain jonkinlainen vahinko tämän kaiken sivussa.

Tavallaan toinen teoksen syntyhetki on se hetki kun tämä reliikki, taiteen ongelmajäte kohtaa katsojan/kuulijan/kokijan. Surullista on, jos hän unohtaa kokea ja sen sijaan alkaa pohtimaan mitä hänen pitäisi kokea ja tulkitsemaan teoksen tekijän motiiveja. Tämä on jättänyt minut kerta kerran jälkeen kylmäksi tanssiesitysten äärellä. Ehkä voisin vain heittäytyä hetkeen, tulla siksi taipuvaksi lihaksi, luiksi ja nahkaksi, tai oikeastaan ihmiseksi jonka taivutteluja katson ja koen.

Miten tämän sitten linkittäisi musiikin tekemiseen? Kuuntelijana olen päässyt takaisin lähelle sitä kokijaa, joka tuntee rytmit ja äänet kehossaan ja tajunnassaan (älkäämme turhaan leikelkö näitäkään toisistaan) sen sijaan että miettisi mikä on tahtilaji ja mikä on kappaleen rakenne. Tärkeää minulle kappaleiden tekemisessä on se, että se resonoi sisälmyksissäni, vaikka sylissä olisi sähkökitara jota ei ole kytketty kaappiin. Laulumelodia ei myöskään ole valmis ennen kuin se virtaa itsestään ja pakottamatta kehostani ulos, huomaamatta että se oikeastaan edes kulkee kurkun kautta.

Mitä tähän sitten ajattelisi sanoituksen kautta? Siinäkin ihannetilanani olisi tietynlainen pakottomuus, että sanoitus ei olisi turhan älyllinen ja nokkela. Silloin sanoitus ei ole tehty sen omilla ehdoilla vaan miksauspöydän vieressä seisovien muusikkokavereiden ehdoilla.

Jopas tuli romanttista ajatusta autonomisuutta tavoittelevasta taiteesta. Entäs sitten? Tuntui siltä.

Hetken taiteellisuus

Jaana Parviainen kirjoittaa artikkelissaan taiteen kehollisuudesta ja viittaa lähinnä tanssiin. Ei liene sattumaa, että tanssi liittyy melkein erottamattomasti musiikkiin. Hänen huomionsa siitä, että tanssi on paitsi kehollista, myös ennen kaikkea hetken taidetta. Vaikka tanssiesitys esitettäisiinkin uudelleen, jokainen esityskerta olisi kuitenkin täysin erilainen.

Sama pätee myös musiikkiin ja tämä sattumaelementti on mielestäni se joka tekee musiikista erityisen taiteellista. Se elää ajassaan, reagoi siihen, eikä siihen voi palata uudestaan. Tavallaan levy onkin jonkinlainen musiikkimuseo, reliikki.

Tässä on käsitelty vain taiteentekijän kannalta tapahtuvaa hetkellisyyttä. Levylle soittaneen muusikon hetki on tallennettu muistiin. Ei sovi unohtaa, että levyltäkin koettu taide on kuitenkin kuulijalleen edelleen hetken taidetta. Hän saattaa soittaa levyn uudelleen, mutta on joka kuuntelukerralla uusi kokija, hiukan erilainen kuin edellisellä kerralla. Puolet levyn taiteellisesta arvosta on ehkä sittenkin tallella.

Tämä sai miettimään uudelleen Heikki Salon Kahlekuningaslaji -kirjassaan esittämää ajatusta laululyriikan hetkellisyydestä. Itse olen kritisoinut siihen sisältyvää vaatimusta lyriikan välittömästä iskevyydestä. Olen sikäli edelleen eri mieltä siinä mielessä, että lyriikkaa voidaan toistaa useampaan kertaan. Olen samaa mieltä siinä mielessä, että ensimmäisellä kerralla ehkä olisi hyvä olla joku asia joka jää kaivertamaan. Toisella kerralla siitä pitäisi minusta nousta joku toinen piikki, kolmannella kerralla kolmas ja niin edelleen.

Minusta todella hyvän tekstin ei pitäisi koskaan selittää täysin itseään. Esimerkiksi säkeistöjen välille tai säkeiden välille, tai säkeistön ja kertosäkeen väliseen kontrastiin, mihin vain olisi hyvä jäädä jokin elliptinen kohta, arvoituksellisuus, reuna joka ei ihan täsmää. Minun käsitykseni hyvästä kappaleesta on kuin itsepintaisesti kääntyvä matonkulma, jota pitää jatkuvasti potkia paikoilleen.

Tähän matonkulmaan voisi mielestäni parhaimmillaan piilottaa jonkin asenteisiimme piiloutuneen paradoksin. Asian jota on pidetty itsestäänselvyytenä, mutta jolle perusteluita kysellessä ei osata kuin huutaa sama asia uudelleen hieman äänekkäämmin.

keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008

Kehollisuudesta enemmän

Olen jo aikoinani kirjoittanut alustavaa ajatuskulkua laululyriikan kehollisuudesta. Laajennan vielä että musiikki, ehkä erityisesti rytmimusiikki on kehollista. Edellisen kerran tästä kirjoittaessani koko kehollisuuden käsite oli minulle uusi, eikä se hirvittävän tuttu ole edelleenkään, mutta kiinnostuin siitä uudelleen tutkiessani feministisen kirjallisuudentutkimuksen kurssin loppuesseessäni Hélène Cixousin (ja muiden aikalaistensa, mm. de Beauvoirin) pyrkimystä löytää kehollisuuden kautta tieteen määritelmiä vierastava feminiininen kirjoittaminen.

Erityisesti tämä artikkeli aukaisi uusia portteja tutkimukselleni ja käsitykselleni rockista/rocklyriikasta. Tuttuja, tutustumista odottaneita nimiä kuten Maurice Merleau-Ponty on nostettu esille kehollisuuden osalta. Ruotsiksi rockista kirjoittanut yliopistolehtori Ulf Lindberg kirjoitti vaikuttavasti rockin viehätyksestä tuomalla esiin esimerkkinä Iggy Popin. Sanoissa ei sanota paljon mitään järkevää ja musiikin teorian kannaltakaan kappaleessa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta kuitenkin kokonaisuudessa on jotain aivan valtavaa vetovoimaa.

Onko tämä sitten lähempänä improteatteria kuin... niin, mitä sen pitäisi olla lähellä? Live-esitykset ovat yleensä hyvin pitkälle improvisoituja. Kappaleet ja niiden sanoitukset yleensä on kuitenkin tarkkaan harjoiteltuja. Esitys on tärkeää, erityisesti livenä mutta esityksellä on erityinen sijansa myös levyllä. Tätä voi pohtia vaikka usealle tutun esimerkin kautta. Nine Inch Nailsin Hurt ja Johnny Cashin versio siitä. Monien mielestä Cashin versio on parempi ja näkisin siihen perusteluna olevan juurikin sen, että hänen tulkinnastaan kuuluu suurempi herkkyys ja eräänlainen epävarmuus, joka tekee eläytymisestä voimakkaampaa. NIN:n ja David Bowien yhdessä esittämä versio on kuitenkin oma suosikkini, koska siinä yhdistyy Nine Inch Nailsin version etäinen kylmyys (joka tukee minusta teemaa hyvin) ja Bowien ääni, johon on helpompi eläytyä mutta sekin on omalla tavallaan teennäinen ja etäinen.

Merleau-Ponty kytkee tämän kaiken fenomenologiaan, joka on minulle onneksi melko tuttua alaa. Kynnys perehtyä asiaan syvemmin ei siis vaikuttaisi kovin korkealta.

lauantaina, toukokuuta 17, 2008

Laululyriikan perusteet: 1. Kor. 13

Jäin miettimään vielä tuota moraaliasiaa. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen suhtautunut asioihin kovin ehdottomasti. Siksi olen lähtenyt tekemään väkivaltaa omille arvoilleni ja lähtökohdilleni menestyäkseni ja päästäkseni eteenpäin. Olen halunnut tilaisuuksia kirjoittaa kenelle kirjoitankin, saada rahaa siitä ja todistaa että olen yhteiskunnalle edes jossain määrin kelvollinen yksilö.

Mutta rikotulla koneella ei tehdä mitään. Se kelpaa vain varaosiksi ja kunnolla rikottuna ei siksikään. Kaikki muuttuu suhteelliseksi ja millään ei muka ole itsessään merkitystä. Se, että olen kapinoinut omaa arvomaailmaani vastaan, on kostautunut sillä tavoin etten ole pystynyt kirjoittamaan kuin jotain ulkokohtaista. Näennäisesti olen kirjoittanut enemmän kuin koskaan. Olen vääntänyt vihkoittain tekstiä, pohdintaa ja tajunnanvirtaa mutta olen ollut vain "helisevä vaski".

Toisille kirjoittaminen ei sinänsä sodi moraaliani vastaan. Ei välttämättä rahan saaminenkaan siitä, ainakaan jos se tulisi vaikka teostokorvausten muodossa tai provisiona. Mutta jos en tunne tyyppiä jolle sanoitusta teen, jos minulle ja hänelle ei synny siltaa jota pitkin kulkisin, olen taas se "helisevä vaski".

Kirjoittaminen on aina jollekin (kuvitteelliselle tai todelliselle) kirjoittamista. Laulaminen sitä vasta onkin?

Jälleensyntymä ja moraali

Kun kaivoin tämän blogini esiin unohduksista, pohdiskelin miten paljon ajatuksissani on muuttunut tämän reilun vuoden mittaisen tauon aikana. Tuolloin tuntui että joka asialle pitää tehdä oma bloginsa ja joka asialle oma juttunsa. Syynä taukoon on kuitenkin saattanut olla joku keinotekoinen raja, jonka olen pyrkinyt tekemään sanoituksen ja sävellyksen välille. Olen kaivertanut tämän rajan näkyviin siitäkin huolimatta että jo tuolloin tutkin rocklyriikkaa sillä oletuksella että sävel ja sanat vaikuttavat toisiinsa biisintekovaiheessa. Jos tutkin luita ja tutkin lihaa, tutkinko silloin sikaa? En, vaan tutkin silloin (sian) luita ja (sian) lihaa.

Muutoksia on tapahtunut myös omassa bänditoiminnassani. Toisessa bändissäni tunnen ettei siinä olisi tilaa kolmannelle sanoittajalle. Etusijalla pitämässäni bändissä taas on ehtinyt tässä välissä vaihtumaan laulaja ja tämä uusi laulajakin jo poistumaan riveistä. Uuden laulajan luovutettua minusta tuntui oikeimmalta ratkaisulta poistua itse rumpujen takaa etualalle. Rivistömme on nyt kaksimiehinen ja tässä vaiheessa se tuntuu hyvältä tilanteelta. Pitää maistella soppaa ensin tarkkaan ennen kuin sinne lisää uusia aineksia.

Kahdella edellisellä laulajallamme ei ole ollut kokemusta sanoitusten tai laulumelodioiden teosta siinä vaiheessa kun yhteinen taipaleemme alkoi. Minulla taas on, nyt jo kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisen laulajan aikana tein jonkin aikaa sanoituksia ja sävellyksiä, mutta toisen laulamana ne tuntuivat skitsofreenisiltä. Etenkin kun ajatusmaailmamme ja persoonamme olivat kovin erilaisia.

Kun kirjoitan toiselle sanoitusta, voin valita kahdesta vaihtoehdosta. Joko kirjoitan omista ajatuksistani (siltä ei kai voi koskaan pohjimmiltaan välttyä), tai pyrin tulkitsemaan toisen ajatusmaailmaa (siltäkään ei voine välttyä).

Ensimmäinen vaihtoehto tuntui typerältä siksi, että sain keikka keikan jälkeen ja viikottain treeniksellä kuunnella laulua kommunikaatiovaikeuksistani erään tytön kanssa. Laulaja en ollut minä, eikä se tyttökään ole kai kuullut kyseistä kappaletta. Toinen vaihtoehto taas oli hassu sen sisältämän tuplatulkinnan takia. Minä tulkitsin laulajan ajatuksia ja hän taas pyrki tulkitsemaan tekstiäni, tai minua, miten sen vain ajatteleekin. Vaikka pidänkin tietynlaista teeskentelemistä rehellisenä, tuo tuntui liian muoviselta. Hain pelastusta jonkinlaisesta mystisyydestä, se tuntui sopivalta tavalta etäännyttää asioita. Todellisuudessa se oli enemmänkin sopiva tapa jauhaa mitäänsanomatonta, tekomystistä hevonmunkkia.

Toisen laulajan kanssa ajatustenjuoksumme tuntuivat kohtaavan paremmin, mutta edellisistä ongelmista en päässyt enää yli. En halunnut kirjoittaa henkilökohtaisista aiheistani toisen suuhun, enkä tuntenut kykeneväni enää edes yrittämään tulkintaa. Se aiheutti yhtä pahan hylkimisreaktion kuin Radio Novan tai Iskelmäradion kuunteleminen. Kaipasin yhä enemmän aitoutta, karheutta, omakohtaisuutta.

Pian ilmestyvässä Marja Mattlarin haastattelussa, jonka teimme musiikintutkija Yrjö Heinosen kanssa, heräsin ajattelemaan oman äänen merkitystä. Tarkoitan nyt omaa lauluääntä aivan konkreettisesti, ja väittäisinpä että se vastaa tätä tekstinkirjoittamisessa käytettyä oma ääni -termiäkin erinomaisen hyvin. En voi tehdä kappaleita toisen äänellä. Voin toimia ehkä kätilönä, mutta synnytystä en voi tehdä toisen puolesta. Kätilö voi rämpäyttää vaikka oikean sävelen joka antaa voimaa (ellei synnyttäjä löydä sitä itse), tai vihjata oikeassa kohdassa että nyt voisi hengittää. Lopulta kätilö voi ammattitaitoisimmillaan katkaista myös napanuoran. Tämä on bänditovereiden rooli idealistisimmillaan. Tämäkin on tulkintaa ja empatiaa. Aika henkimaailmankin juttuja?

Mutta: vielä en ole saanut aikaiseksi uudelle projektillemmekaan kuin yhden laulumelodian sanoineen. Pitkästä aikaa olen innostunut ja innokas oppimaan uutta. Olen ottanut kitaran käteen. Osaan soittaa sitä vain välttävästi mutta ei pidä unohtaa että aina voi myös oppia.

Minulta on pyydetty myös kaksi tilaussanoitusta. Ensimmäisen tein, toista yritin. Ensimmäisessä kyseessä oli vuoden takainen Pseudoviisut -tapahtuman kilpailukappale, jonka päädyin laulamaan puoliksi kaverini kanssa. Biisiä moitittiin siitä että se muistutti liikaa oikeaa kappaletta. Tästä rohkaistuneena tartuin toiseenkin tarjoukseen, mutta eteeni tuli jälleen tuplatulkinnan ongelma. Ongelmaa vaikeutti entisestään se, etten edes tunne tai ole koskaan tavannut laulajaa.

Henkilökohtaisia biisejä tehdessäni siis mieleeni tulee "voisin tehdä tämän itsekin" ja tulkituissa biiseissä minua haittaa tuplatulkinnan tuoma etäisyys kaikkiin tukemiini taiteen lähtökohtiin nähden. Jälkimmäisen inhon voi sivuuttaa väliaikaisesti, saada siitä ehkä joskus rahaakin, mutta morkkis on aika kova.

torstaina, marraskuuta 23, 2006

Body-language of singer-songwriter

Luin Fiona Sampsonin kirjasta, että runo on kehollista rytmin sun muiden elementtien takia ja siitä tuli mieleeni työhypoteesi: laululyriikka on erityisen kehollista. Tästä sain ajatuksen, että keskittyisin vain laulaja-lauluntekijöihin gradussani ja miettisin sitten mahdollisissa jatkotutkimuksissa aiheen laajennusta.

Loppujen lopuksi on aika itsestäänselvyys, että silloin kirjoittaa eri tavalla kun kirjoittaa jollekin toiselle. Gradun sivuraiteena siitä ei edes saa irti mitään tarpeeksi laajaa joukkoa erikoistapauksista.

sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Gradun rajaus: Melodiasta rytmiin ja harmoniaan

Tutkin tänään viimekeväistä gradusuunnitelmaani ja huomasin tärkeinä pitämieni kohtien muuttuneen. Tai ainakin vastaan on tullut niin paljon uusia alueita, että on aika tarkastaa hieman rajausta.

Oli vähän hassua, että olin tarkentanut nimenomaan melodiaan ja rajannut rytmin pois. Luulen että melodian sävelsuhteista on ensinnäkin melko vaikea saada kovin paljon asiaa - saati ainakaan mitään niin merkittävää. Toisekseen, melodialla sinänsä ei liene niin paljon merkitystä sanoittamisen kanssa kuin vaikka rytmillä ja harmonialla. Enemmän melodia määrää sana- tai enemmänkin äännevalintoja. Menee ehkä liian hämäräksi hermeneutiikaksi jos uppoudun tuolle alueelle. (Tämähän taitaakin olla hyvä mainita itse gradussa.)

Sen sijaan sointukuluista voi sanoa paremmin jotain ja se tuo varmasti enemmän merkityksiä sanoitukseen. Samoin kuin rytmit tarttuvat suuntaan ja toiseen.

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Laululyriikan suullisuus

Tutkin Grove Music Onlinea ja löysin sieltä kiinnostavia artikkeleita rocklyriikan historiasta. Yhdeksi uudeksi asiasanaksi keksin suullisuuden, 'orality'. Olen Heikki Salon kanssa osaksi samaa mieltä rocklyriikan suullisuudesta. Se on tarkoitettu suullisesti esitettäväksi ja siten korvin kuultavaksi. Jako ei ole minusta aivan näin yksinkertainen, sillä osa rocklyriikasta on tarkoitettu paitsi kuultavaksi, myös luettavaksi.

Minulle ainakin osa nautintoa on tutkia sanoitusta kansilehtisestä. Yhtenä esimerkkinä voisin mainita CMX:n, jonka sanoituksista on pelkän kuulemisen kautta vaikea saada otetta. Samoin vaikka YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä -levy, jonka tarinan poukkoilut menisivät ilman kansilehteä aivan ohi ja yli ymmärryksen. Ovathan nämäkin silti laululyriikkaa, vaikka onkin sen kirjallisempaa siipeä. Iskelmämusiikkiin helppo sisäistettävyys ja pelkästään kuulon varaan rakentuminen lienee jo aika hyvin yleistettävissä. Harva kaiketi lukee Anne Mattilan kappaleiden sanoituksia, ainakaan niin tarkkaan.

Laululyriikassa oli aika, jolloin se oli nimenomaan pelkästään kuulonvaraista - suullisessa kansanperinteessä. Tästä olemme muistiinpanojen ja kansilehtisten osittaisesta vaikutuksesta kenties siirtyneet osaksi myös kirjallisempaan laululyriikkaan. Toisaalta, taas voidaan palata edellisessäkin postauksessani mainitsemaani Gadameriin: onko kaikki kirjallisuus lopulta "kuulonvaraista"?

maanantaina, syyskuuta 04, 2006

Laulujen tuplauksista

Tänään alkoivat taas opiskelut ja heti alkuunsa pääsin tutustumaan myös musiikkitieteeseen sivuaineena. Siellä tuli jostain gregoriaanilaistyylisestä esimerkistä mieleen, että missä määrin lauluissa esimerkiksi tuplaukset vaikuttavat lyriikan merkitykseen? Vastaavaa keinoa ei oikeastaan ole käytössä kirjallisuudessa. Tässäkin yhteydessä tosin vastaavuutta löytyy teatterin puolelta, jossa voidaan laittaa näyttelijöitä sanomaan jotain joukolla. Samoin voi tosin sanoa tehtävän myös proosassa, miksei periaatteessa runoudessakin, mutta tehovoima jää aika paljon kyseenalaisemmaksi kuin akustisena tehokeinona.

Toisaalta, Hans-Georg Gadamer on kirjoittanut, että kirjoitettu teksti on viime kädessä tarkoitettu sisäiselle korvalle. Minusta hänen sanomisessaan on tuossa kohden paljonkin järkeä.

Voi olla että tämä menee enemmän vastaanottoteorioihin, jotka eivät ole lainkaan alaani, mutta kiintoisan oloinen kysymys silti. Toisaalta ehkä kysymys on myös enemmän musiikin ja kirjallisuuden tehokeinoihin kuin kirjoittamiseen liittyvä? Aivan sivuutettava aihe ei kuitenkaan liene, sillä mikä pätee kirjallisuuteen, on hyvä ainakin mielessään suhteuttaa myös kirjoittamista pohtiessa.

lauantaina, elokuuta 26, 2006

Riimiriippa

Jatkoin Salon kirjan lukemista. Oli aikamoinen yllätys, että suomen kieli on erinomainen riimittelykieli, ja että suomen kielessä mahdollisia riimipareja on moninkertaisesti englannin kieleen verrattuna.

Miksi siitä huolimatta pidän riimejä kammottavan kauhtuneina ja tunkkaisina? Erityisesti suomen kielessä ne minua nyppivät, mutta olen myös kokemuksen kautta todennut että kovin tuoretta riimiparia on vaikea löytää englanniksikaan - se tosin kävi Salon tekstistä todistetummin selville.

Ehkä se on vain yhden tehokeinon liikakäytöstä johtuva yliannostus. Ennen modernismia kaiken piti rimmata ja Iskelmäradiosta sitä lajia puskee edelleen. Minusta kaikki tehokeinot ovat huonoja jos ne ovat sääntöjä eivätkä poikkeuksia. Ei minua haittaa jos kappaleeseen on eksynyt pari riimiä - silloin kun on oikeasti keksitty oikein osuvia sellaisia.

Niin ja tässä yhteydessä käytin riimi-sanaa tarkoittamaan loppusointuja.

perjantaina, elokuuta 25, 2006

Shamanistiset siekkarit

Heikki Salo kirjoitti Kahlekuningaslaji -kirjassaan Sielun Veljien aikaisista Alangon lyriikoista, että ne usein mukailevat kitarariffejä. Mainio oivallus, jonka heti eilen illalla testasin ja totesin todeksi. Itse olin havainnut aiemmin, että etenkin tuohon aikaan Alanko käytti paljon alkusointua ja sisäsointuja. Niillä tuntuisi olevan oleellinen merkitys siinä hypnoottisessa, shamanistisessa vimmassa minkä bändi ainutlaatuisella tavalla sai aikaan. Sanoituksethan heillä ovat usein hulppean järjettömiä hokemia jotka tarttuvat raajoihin ja kasvavat suurempiin mittoihin.

Laulu on oikeastaan rytminen elementti, kuin komppikitara, jota oikea komppikitara komppaa ja jonka päälle Jukka Orma sai kietoa sävelkudelmiaan. Yllättävän monessa eilen testaamassani biisissä (Kuka teki huorin -levy ja Ismo Alanko -boksin toiselta levyltä löytyneet, osin samat biisit) kitara ja laulu menivät jopa unisonossa eli samassa sävelessä.

Suosittelen muuten Salon kirjan hankkimista kaikille rocklyriikan kirjoittamisesta kiinnostuneille. Ja Sielun Veljiä.

torstaina, elokuuta 24, 2006

Suomen musiikkikulttuurin kiroamista

Suomenkielisen rockprojektin löytäminen on hirvittävän vaikeaa. Usein bändikavereiden vaatimuksena on, että kappaleet tehtäisiin englanniksi. Se on sama kuin vaatisi käyttämään pyörätuolia, vaikka osaisin ja tahtoisin juosta. Vaikka pyörätuolilla osaisi jo mennä kuinka lujaa, tietää koko ajan että juosten se satanen menisi tällä vaivalla jo varmaan alle kymmenen sekunnin.

Jos taas löytyy sopiva suomenkielinen bändi, siinä yleensä on jo oma aloitteleva Yrjänänsä (symbolismia), Martikaisensa (satiiria), tai joku arjen kuvaaja, jonka esikuvia löytyy niin paljon ettei niitä jaksa edes luetella. Ei sellaiseen bändiin toista taiteilijaegoa mahdu.

Niin, entä jos lähtisi kasaamaan itse tällaista projektia? Olen yrittänyt sitäkin, mutta suomeksi ei usein uskalleta tehdä mitään sellaista mikä ei olisi jo turvalliseksi todettu. Kun lätkäisen ulkomaiset esikuvat, joiden tapaista haluaisin tehdä, kaikkoaa viimeisetkin suomirokkarit maastosta. Minua kiinnostaisi sekä musiikillinen että lyyrinen tutkimusmatkailu samassa paketissa, ei Yön tai Eppu Normaalin ikuinen toisintaminen. Kadehdin Ismo Alankoa ja Kauko Röyhkää, jotka voivat tehdä oikeastaan mitä tahansa.

Egoni riittäisi jo sooloprojektin perustamiseen, mutta rahani eivät riitä ostosoittajiin. Siispä pitänee tyytyä edelleen yrittämään yksin nakkisormineen.

Tuolla muuten siitä musiikista: http://tehokuuntelussa.blogspot.com/

keskiviikkona, elokuuta 23, 2006

Letäältä ja laukaa

Missä määrin kappaleiden esittäminen laulamalla on etäännytyskeino? Eiväthän ihmiset luonnostaan kommunikoi laulamalla (vaikka se olisi kyllä upeaa ja lopettaisi luultavasti sodat sekä luonnon saastuttamisen). Eikun äh.. onko sittenkin etäännytetympää jos lyriikka on painettuna paperilla? Entä puhuttuna esitettävä runous? Onko tällä kaikella väliä? On sillä kai jollekin jotain, minulle tai muille.

Puherunous on kuin näytelmämonologi, jolla on oma rytminsä, mutta mitä ihmettä tämä laulu on olevinaan? Jotain keikarointia perhana. Kuka itseensä realistisesti suhtautuva menee ulisemaan lyriikkaansa jonkin omituisen melodian mukaan ja vielä yleisön eteen. Mitä nämä ihmiset luulevat olevansa? Ajatus jatkunee joskus...

Laulumekaanikko töissään

Sain kesäkuussa yllättäen pestin muokata ja sanoisinko 'kustannustoimittaa' erästä musikaalia varten kirjoitettuja sanoituksia. Aikataulu oli tuolloin kiireinen, mistä syystä suostuin ottamaan vain puolet tarjotuista teksteistä. Ne tuli muokattua melko mekaanisesti, kovalla tahdilla ja sen kummemmin hautomatta. Lopulta olisin ehtinyt muokata muutaman enemmänkin, mutta aloittelijalle sattuu arviointivirheitä.

En lukenut tekstejä lähettämisen jälkeen ollenkaan. Ne olivat jo lähteneet säveltäjälle ja toisaalta, tekstit eivät olleet lähtökohtaisesti omiani. Minä vain otin tavoitteekseni tehdä teksteistä jossain määrin koherentteja, saada aikaan kontrastit eri osien kohdalle, vaihtaa muutamia kuluneita ilmaisuja tuoreempiin ja saada aikaan jonkinlaisen rytmin jotta tekstit olisivat ylipäätään sävellettävissä. Tasapainoilin alkuperäisten, nuorten tekijöiden oivallusten kunnioittamisen ja pakollisten muutosten välillä.

Ja millainenko oli tulos? Viime sunnuntaina uskaltauduin musikaaliin ja kuulin kappaleet. Hämmästyksekseni huomasin että voin olla tyytyväinen, jopa jossain määrin ylpeä tuloksesta. Enkä lainkaan väheksy nuorten kirjoittajien saavutuksia. Hehän sen työn tekivät, minä vähän lopuksi höyläsin. Minulle tämä kuitenkin opetti jälleen kerran että raa-asta työstä, usein mekaanisesta toimittamisestahan tässäkin on suurimmaksi osaksi kyse. Tulosta syntyy vain ryhtymällä hommiin ja jättämällä haaveilun.

tiistaina, elokuuta 22, 2006

Ensimmäinen kirjoitus

Perustin tämän blogin eräänlaiseksi oppimispäiväkirjaksi rocklyriikan tekoa käsittelevää pro graduani varten. Minulla oli jo jonkinlaisia ajatuksia toisessa blogissa viime kevään ajalta, mutta ne ilmeisesti katosivat sinne kuuluisaan bittiavaruuteen.

Täällä on siis tarkoitus pohtia rocklyriikan tekemisen murheita ja iloja, etsiä uusia näkökulmia ja ehkä välillä antaa maistiaisiakin. Toivoakseni hommat lähtee rullaamaan.