Tutkin Grove Music Onlinea ja löysin sieltä kiinnostavia artikkeleita rocklyriikan historiasta. Yhdeksi uudeksi asiasanaksi keksin suullisuuden, 'orality'. Olen Heikki Salon kanssa osaksi samaa mieltä rocklyriikan suullisuudesta. Se on tarkoitettu suullisesti esitettäväksi ja siten korvin kuultavaksi. Jako ei ole minusta aivan näin yksinkertainen, sillä osa rocklyriikasta on tarkoitettu paitsi kuultavaksi, myös luettavaksi.
Minulle ainakin osa nautintoa on tutkia sanoitusta kansilehtisestä. Yhtenä esimerkkinä voisin mainita CMX:n, jonka sanoituksista on pelkän kuulemisen kautta vaikea saada otetta. Samoin vaikka YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä -levy, jonka tarinan poukkoilut menisivät ilman kansilehteä aivan ohi ja yli ymmärryksen. Ovathan nämäkin silti laululyriikkaa, vaikka onkin sen kirjallisempaa siipeä. Iskelmämusiikkiin helppo sisäistettävyys ja pelkästään kuulon varaan rakentuminen lienee jo aika hyvin yleistettävissä. Harva kaiketi lukee Anne Mattilan kappaleiden sanoituksia, ainakaan niin tarkkaan.
Laululyriikassa oli aika, jolloin se oli nimenomaan pelkästään kuulonvaraista - suullisessa kansanperinteessä. Tästä olemme muistiinpanojen ja kansilehtisten osittaisesta vaikutuksesta kenties siirtyneet osaksi myös kirjallisempaan laululyriikkaan. Toisaalta, taas voidaan palata edellisessäkin postauksessani mainitsemaani Gadameriin: onko kaikki kirjallisuus lopulta "kuulonvaraista"?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Jep. Aiheellinen oivallus. Mäkin olen eri mieltä tuossa asiassa Heikin kanssa. Oikein harmitti että se oli kirjoittanut sen asian mustaa valkoiselle.
Jos biisissä ei ole tulkinnanvaraa lainkaan, siitä tulee tähden lento tai sitten sen suosion jatkuminen perustuu ulkomusiikillisiin asioihin.
Lisäksi ihmiset todella lukevat sanoituksia yhä uudelleen ja uudelleen.
Itse en osta koskaan CD:tä jossa ei ole sanoja kansilehdessä (silloin tiedän että sanat eivät ole edes lukemisen arvoisia).
Lähetä kommentti