Body-language of singer-songwriter

Luin Fiona Sampsonin kirjasta, että runo on kehollista rytmin sun muiden elementtien takia ja siitä tuli mieleeni työhypoteesi: laululyriikka on erityisen kehollista. Tästä sain ajatuksen, että keskittyisin vain laulaja-lauluntekijöihin gradussani ja miettisin sitten mahdollisissa jatkotutkimuksissa aiheen laajennusta.

Loppujen lopuksi on aika itsestäänselvyys, että silloin kirjoittaa eri tavalla kun kirjoittaa jollekin toiselle. Gradun sivuraiteena siitä ei edes saa irti mitään tarpeeksi laajaa joukkoa erikoistapauksista.

Gradun rajaus: Melodiasta rytmiin ja harmoniaan

Tutkin tänään viimekeväistä gradusuunnitelmaani ja huomasin tärkeinä pitämieni kohtien muuttuneen. Tai ainakin vastaan on tullut niin paljon uusia alueita, että on aika tarkastaa hieman rajausta.

Oli vähän hassua, että olin tarkentanut nimenomaan melodiaan ja rajannut rytmin pois. Luulen että melodian sävelsuhteista on ensinnäkin melko vaikea saada kovin paljon asiaa - saati ainakaan mitään niin merkittävää. Toisekseen, melodialla sinänsä ei liene niin paljon merkitystä sanoittamisen kanssa kuin vaikka rytmillä ja harmonialla. Enemmän melodia määrää sana- tai enemmänkin äännevalintoja. Menee ehkä liian hämäräksi hermeneutiikaksi jos uppoudun tuolle alueelle. (Tämähän taitaakin olla hyvä mainita itse gradussa.)

Sen sijaan sointukuluista voi sanoa paremmin jotain ja se tuo varmasti enemmän merkityksiä sanoitukseen. Samoin kuin rytmit tarttuvat suuntaan ja toiseen.

Laululyriikan suullisuus

Tutkin Grove Music Onlinea ja löysin sieltä kiinnostavia artikkeleita rocklyriikan historiasta. Yhdeksi uudeksi asiasanaksi keksin suullisuuden, 'orality'. Olen Heikki Salon kanssa osaksi samaa mieltä rocklyriikan suullisuudesta. Se on tarkoitettu suullisesti esitettäväksi ja siten korvin kuultavaksi. Jako ei ole minusta aivan näin yksinkertainen, sillä osa rocklyriikasta on tarkoitettu paitsi kuultavaksi, myös luettavaksi.

Minulle ainakin osa nautintoa on tutkia sanoitusta kansilehtisestä. Yhtenä esimerkkinä voisin mainita CMX:n, jonka sanoituksista on pelkän kuulemisen kautta vaikea saada otetta. Samoin vaikka YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä -levy, jonka tarinan poukkoilut menisivät ilman kansilehteä aivan ohi ja yli ymmärryksen. Ovathan nämäkin silti laululyriikkaa, vaikka onkin sen kirjallisempaa siipeä. Iskelmämusiikkiin helppo sisäistettävyys ja pelkästään kuulon varaan rakentuminen lienee jo aika hyvin yleistettävissä. Harva kaiketi lukee Anne Mattilan kappaleiden sanoituksia, ainakaan niin tarkkaan.

Laululyriikassa oli aika, jolloin se oli nimenomaan pelkästään kuulonvaraista - suullisessa kansanperinteessä. Tästä olemme muistiinpanojen ja kansilehtisten osittaisesta vaikutuksesta kenties siirtyneet osaksi myös kirjallisempaan laululyriikkaan. Toisaalta, taas voidaan palata edellisessäkin postauksessani mainitsemaani Gadameriin: onko kaikki kirjallisuus lopulta "kuulonvaraista"?

Laulujen tuplauksista

Tänään alkoivat taas opiskelut ja heti alkuunsa pääsin tutustumaan myös musiikkitieteeseen sivuaineena. Siellä tuli jostain gregoriaanilaistyylisestä esimerkistä mieleen, että missä määrin lauluissa esimerkiksi tuplaukset vaikuttavat lyriikan merkitykseen? Vastaavaa keinoa ei oikeastaan ole käytössä kirjallisuudessa. Tässäkin yhteydessä tosin vastaavuutta löytyy teatterin puolelta, jossa voidaan laittaa näyttelijöitä sanomaan jotain joukolla. Samoin voi tosin sanoa tehtävän myös proosassa, miksei periaatteessa runoudessakin, mutta tehovoima jää aika paljon kyseenalaisemmaksi kuin akustisena tehokeinona.

Toisaalta, Hans-Georg Gadamer on kirjoittanut, että kirjoitettu teksti on viime kädessä tarkoitettu sisäiselle korvalle. Minusta hänen sanomisessaan on tuossa kohden paljonkin järkeä.

Voi olla että tämä menee enemmän vastaanottoteorioihin, jotka eivät ole lainkaan alaani, mutta kiintoisan oloinen kysymys silti. Toisaalta ehkä kysymys on myös enemmän musiikin ja kirjallisuuden tehokeinoihin kuin kirjoittamiseen liittyvä? Aivan sivuutettava aihe ei kuitenkaan liene, sillä mikä pätee kirjallisuuteen, on hyvä ainakin mielessään suhteuttaa myös kirjoittamista pohtiessa.

Riimiriippa

Jatkoin Salon kirjan lukemista. Oli aikamoinen yllätys, että suomen kieli on erinomainen riimittelykieli, ja että suomen kielessä mahdollisia riimipareja on moninkertaisesti englannin kieleen verrattuna.

Miksi siitä huolimatta pidän riimejä kammottavan kauhtuneina ja tunkkaisina? Erityisesti suomen kielessä ne minua nyppivät, mutta olen myös kokemuksen kautta todennut että kovin tuoretta riimiparia on vaikea löytää englanniksikaan - se tosin kävi Salon tekstistä todistetummin selville.

Ehkä se on vain yhden tehokeinon liikakäytöstä johtuva yliannostus. Ennen modernismia kaiken piti rimmata ja Iskelmäradiosta sitä lajia puskee edelleen. Minusta kaikki tehokeinot ovat huonoja jos ne ovat sääntöjä eivätkä poikkeuksia. Ei minua haittaa jos kappaleeseen on eksynyt pari riimiä - silloin kun on oikeasti keksitty oikein osuvia sellaisia.

Niin ja tässä yhteydessä käytin riimi-sanaa tarkoittamaan loppusointuja.

Shamanistiset siekkarit

Heikki Salo kirjoitti Kahlekuningaslaji -kirjassaan Sielun Veljien aikaisista Alangon lyriikoista, että ne usein mukailevat kitarariffejä. Mainio oivallus, jonka heti eilen illalla testasin ja totesin todeksi. Itse olin havainnut aiemmin, että etenkin tuohon aikaan Alanko käytti paljon alkusointua ja sisäsointuja. Niillä tuntuisi olevan oleellinen merkitys siinä hypnoottisessa, shamanistisessa vimmassa minkä bändi ainutlaatuisella tavalla sai aikaan. Sanoituksethan heillä ovat usein hulppean järjettömiä hokemia jotka tarttuvat raajoihin ja kasvavat suurempiin mittoihin.

Laulu on oikeastaan rytminen elementti, kuin komppikitara, jota oikea komppikitara komppaa ja jonka päälle Jukka Orma sai kietoa sävelkudelmiaan. Yllättävän monessa eilen testaamassani biisissä (Kuka teki huorin -levy ja Ismo Alanko -boksin toiselta levyltä löytyneet, osin samat biisit) kitara ja laulu menivät jopa unisonossa eli samassa sävelessä.

Suosittelen muuten Salon kirjan hankkimista kaikille rocklyriikan kirjoittamisesta kiinnostuneille. Ja Sielun Veljiä.

Suomen musiikkikulttuurin kiroamista

Suomenkielisen rockprojektin löytäminen on hirvittävän vaikeaa. Usein bändikavereiden vaatimuksena on, että kappaleet tehtäisiin englanniksi. Se on sama kuin vaatisi käyttämään pyörätuolia, vaikka osaisin ja tahtoisin juosta. Vaikka pyörätuolilla osaisi jo mennä kuinka lujaa, tietää koko ajan että juosten se satanen menisi tällä vaivalla jo varmaan alle kymmenen sekunnin.

Jos taas löytyy sopiva suomenkielinen bändi, siinä yleensä on jo oma aloitteleva Yrjänänsä (symbolismia), Martikaisensa (satiiria), tai joku arjen kuvaaja, jonka esikuvia löytyy niin paljon ettei niitä jaksa edes luetella. Ei sellaiseen bändiin toista taiteilijaegoa mahdu.

Niin, entä jos lähtisi kasaamaan itse tällaista projektia? Olen yrittänyt sitäkin, mutta suomeksi ei usein uskalleta tehdä mitään sellaista mikä ei olisi jo turvalliseksi todettu. Kun lätkäisen ulkomaiset esikuvat, joiden tapaista haluaisin tehdä, kaikkoaa viimeisetkin suomirokkarit maastosta. Minua kiinnostaisi sekä musiikillinen että lyyrinen tutkimusmatkailu samassa paketissa, ei Yön tai Eppu Normaalin ikuinen toisintaminen. Kadehdin Ismo Alankoa ja Kauko Röyhkää, jotka voivat tehdä oikeastaan mitä tahansa.

Egoni riittäisi jo sooloprojektin perustamiseen, mutta rahani eivät riitä ostosoittajiin. Siispä pitänee tyytyä edelleen yrittämään yksin nakkisormineen.

Tuolla muuten siitä musiikista: http://tehokuuntelussa.blogspot.com/

Letäältä ja laukaa

Missä määrin kappaleiden esittäminen laulamalla on etäännytyskeino? Eiväthän ihmiset luonnostaan kommunikoi laulamalla (vaikka se olisi kyllä upeaa ja lopettaisi luultavasti sodat sekä luonnon saastuttamisen). Eikun äh.. onko sittenkin etäännytetympää jos lyriikka on painettuna paperilla? Entä puhuttuna esitettävä runous? Onko tällä kaikella väliä? On sillä kai jollekin jotain, minulle tai muille.

Puherunous on kuin näytelmämonologi, jolla on oma rytminsä, mutta mitä ihmettä tämä laulu on olevinaan? Jotain keikarointia perhana. Kuka itseensä realistisesti suhtautuva menee ulisemaan lyriikkaansa jonkin omituisen melodian mukaan ja vielä yleisön eteen. Mitä nämä ihmiset luulevat olevansa? Ajatus jatkunee joskus...

Laulumekaanikko töissään

Sain kesäkuussa yllättäen pestin muokata ja sanoisinko 'kustannustoimittaa' erästä musikaalia varten kirjoitettuja sanoituksia. Aikataulu oli tuolloin kiireinen, mistä syystä suostuin ottamaan vain puolet tarjotuista teksteistä. Ne tuli muokattua melko mekaanisesti, kovalla tahdilla ja sen kummemmin hautomatta. Lopulta olisin ehtinyt muokata muutaman enemmänkin, mutta aloittelijalle sattuu arviointivirheitä.

En lukenut tekstejä lähettämisen jälkeen ollenkaan. Ne olivat jo lähteneet säveltäjälle ja toisaalta, tekstit eivät olleet lähtökohtaisesti omiani. Minä vain otin tavoitteekseni tehdä teksteistä jossain määrin koherentteja, saada aikaan kontrastit eri osien kohdalle, vaihtaa muutamia kuluneita ilmaisuja tuoreempiin ja saada aikaan jonkinlaisen rytmin jotta tekstit olisivat ylipäätään sävellettävissä. Tasapainoilin alkuperäisten, nuorten tekijöiden oivallusten kunnioittamisen ja pakollisten muutosten välillä.

Ja millainenko oli tulos? Viime sunnuntaina uskaltauduin musikaaliin ja kuulin kappaleet. Hämmästyksekseni huomasin että voin olla tyytyväinen, jopa jossain määrin ylpeä tuloksesta. Enkä lainkaan väheksy nuorten kirjoittajien saavutuksia. Hehän sen työn tekivät, minä vähän lopuksi höyläsin. Minulle tämä kuitenkin opetti jälleen kerran että raa-asta työstä, usein mekaanisesta toimittamisestahan tässäkin on suurimmaksi osaksi kyse. Tulosta syntyy vain ryhtymällä hommiin ja jättämällä haaveilun.

Ensimmäinen kirjoitus

Perustin tämän blogin eräänlaiseksi oppimispäiväkirjaksi rocklyriikan tekoa käsittelevää pro graduani varten. Minulla oli jo jonkinlaisia ajatuksia toisessa blogissa viime kevään ajalta, mutta ne ilmeisesti katosivat sinne kuuluisaan bittiavaruuteen.

Täällä on siis tarkoitus pohtia rocklyriikan tekemisen murheita ja iloja, etsiä uusia näkökulmia ja ehkä välillä antaa maistiaisiakin. Toivoakseni hommat lähtee rullaamaan.