Laitoin tällä viikolla omalla tietokoneellani sämpläysjutut kuntoon. Aluevaltaus on minulle uusi, vaikka tarvittava laitteisto onkin odottanut käyttöä jo hävettävän kauan, parisen vuotta. Tunnusomaisen postmodernit musiikkityylit ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän muutenkin. Eilen ostin Stay Free Magazinen artikkelissa kyseessä olleen Public Enemyn klassikkolevyn I Takes A Nation of Million To Hold Us Back, ja se ei todellakaan ollut virheostos.
Latailin koko illan ilmaisia äänikirjastoja ja testailin E-MU Emulator X:n mukana tulleita äänikirjastoja, joista monet olivat oikein mainioita. Työpaikalla kulutin suuresti aikaa katselemalla lisää E-MU:n äänikirjastoja. Löysin muunmuassa taikasanoilla Depeche Mode: Enjoy The Silence -kaupatun kirjaston joka taisi siirtyä välittömästi ostoslistalleni.
Uusi tekniikka vaatii myös uudenlaisten lähestymistapojen omaksumista. Se on myös hetki, jolloin oma biisintekijän identiteetti murtuu. Tilanne aiheuttaa stressiä, innostusta, epävarmuutta, varmaan ärtymystäkin jos ja kun joutuu ikään kuin kuoriutumaan uudestaan.
Mutta mitäpä taiteileminen olisikaan muuten? Minulle identiteetin jatkuva, tai ainakin usein tapahtuva murrostila on olennainen osa taidetta ja sen tekemisen mielekkyyttä. Kehittyminen ihmisenä ja taiteellisten ja henkisten raja-aitojen murtaminen on minulle yksi tärkeistä syistä tehdä taidetta ylipäätään.
Sämpläyksessä haluan ainakin näillä näkymin pitäytyä tekijänoikeusvapaassa materiaalissa ja käyttää pitkälti lähinnä vain sämplättyjä instrumentteja, en niinkään valmiita luuppeja. Luuppien tekemisessä haluan pitäytyä mahdollisimman tiukasti tee-se-itse -linjalla. Ajatuksena olisi käväistä treeniksellä äänittämässä klikin kanssa pätkiä, joita sitten leikkelisi kotosalla ja liimailisi jännittäviksi kollaaseiksi. Miksipä en voisi tehdä juurikin rytmitaustoja itse, soittaa mahdollisimman yksinkertaisia komppeja ja maustaa kotosalla rumpukoneella ja muilla kilkuttimilla?
Ongelman voikin kehittää itselleen siitä, millä tavoin laulamalla lähtisi lähestymään sitä minkä tuleman pitää. Siinä toisenlainen taiteilijaidentiteettikriisi.
perjantaina, toukokuuta 30, 2008
Rap, musiikki ja runous
Public Enemyn Chuck D sanoi Stay Free Magazinen haastattelussa sen, mitä putkinäköisimmät räpin vastustajat ovat käyttäneet lyömäaseena niin kauan kuin minä muistan: "Sampling basically comes from the fact that rap music is not music. It's rap over music." Itse asiassa ensin lukemassani suomennetussa versiossa kohta meni näin: "Chuck D: Samplaus juontaa juurensa siitä tosiasiasta, että rap-musiikki ei ole musiikkia. Se on rytmistä runoutta." Suomennos ei siis vastannut aivan alkuperäistä, mutta se aiheutti minussa jonkinlaisen ahaa-elämyksen.
MOT-sanakirjassa rap-sanasta (verbinä) sanotaan seuraavaa"rap ['ræp] v tr/itr 1 koputtaa, naputtaa, näpäyttää She ~ped sharply on the door. Hän koputti oveen terävästi. He ~ped my knuckles with a ruler. Hän näpäytti rystysiäni viivottimella. 2 moittia, arvostella, sättiä 3 ark vanh (yl am) jutella, jutustella 4 mus räpätä, esittää rapmusiikkia" Rap on siis jutustelua, oikeastaan voisi sanoa että "räpätystä" musiikin päälle. Olenkin aiemmin miettinyt, millä tavoin J.K.Ihalaisen ja Sándor Vályn yhteistyönä tekemä äänirunouden ja musiikkitaustojen yhdistelmä eroaa räpistä. Ei mitenkään. Paitsi että se ei yritä kuulostaa räpiltä.
Mielenkiintoista olisi tietää, miten paljon räpin vastustamisessa on kysymys silkasta rasismista ja miten paljon sitten vain kolonialistisesta ajatuksesta sen suhteen, mitä musiikin pitäisi olla. En toki väitä että kaikki räpin vastustajat ovat rasisteja. Itsekään en pitänyt juuri minkäänlaisesta räpistä vielä reilu vuosi sitten, mutta Jimi Hendrix, blues ja funk kuitenkin iskivät.
Oikeastaan, mitä väliä sillä on onko joku musiikkia vai ei, jos se kuulostaa hyvältä?
MOT-sanakirjassa rap-sanasta (verbinä) sanotaan seuraavaa"rap ['ræp] v tr/itr 1 koputtaa, naputtaa, näpäyttää She ~ped sharply on the door. Hän koputti oveen terävästi. He ~ped my knuckles with a ruler. Hän näpäytti rystysiäni viivottimella. 2 moittia, arvostella, sättiä 3 ark vanh (yl am) jutella, jutustella 4 mus räpätä, esittää rapmusiikkia" Rap on siis jutustelua, oikeastaan voisi sanoa että "räpätystä" musiikin päälle. Olenkin aiemmin miettinyt, millä tavoin J.K.Ihalaisen ja Sándor Vályn yhteistyönä tekemä äänirunouden ja musiikkitaustojen yhdistelmä eroaa räpistä. Ei mitenkään. Paitsi että se ei yritä kuulostaa räpiltä.
Mielenkiintoista olisi tietää, miten paljon räpin vastustamisessa on kysymys silkasta rasismista ja miten paljon sitten vain kolonialistisesta ajatuksesta sen suhteen, mitä musiikin pitäisi olla. En toki väitä että kaikki räpin vastustajat ovat rasisteja. Itsekään en pitänyt juuri minkäänlaisesta räpistä vielä reilu vuosi sitten, mutta Jimi Hendrix, blues ja funk kuitenkin iskivät.
Oikeastaan, mitä väliä sillä on onko joku musiikkia vai ei, jos se kuulostaa hyvältä?
perjantaina, toukokuuta 23, 2008
Reliikeistä lisää
Reliikkinä voidaan pitää myös nuotinnusta. Jo pariinkin kertaan viittaamassani ja inspiraatiota herättäneessä Jaana Parviaisen artikkelissa mainittiin tanssinuoteista, järjestelmästä joka on kehitetty tanssin tallentamista varten. Taidekäsityksen materialistisuus on erityisesti länsimainen ilmiö - sanoisinko ongelma. Meillä on tarve tallentaa jokainen hetki, saavuttaa hetken kuolemattomuus ja tulla osaksi ikuisuutta vaikka materiakaan ei säily ikuisesti. Tähän liittyy myös tarve tallentaa musiikkia, aluksi nuotintaa ja sittemmin tekniikan kehityttyä myös ottaa ääntä talteen. Tanssiakin pyritään tallentamaan, joskin ilmeisesti melko epäonnistuneesti, mistä olen tanssin taiteellisen arvojen kannalta ehkä iloinen! Kirjoitusta on myös tallennettu, pisimpään näistä. Paitsi että sitäkin kauimmin on tallennettu kuvia.
Tärkeä osa taidetta on mielestäni taideteoksen tekeminen sinänsä, se hetki kun teos syntyy. Teos sinänsä on vain jonkinlainen vahinko tämän kaiken sivussa.
Tavallaan toinen teoksen syntyhetki on se hetki kun tämä reliikki, taiteen ongelmajäte kohtaa katsojan/kuulijan/kokijan. Surullista on, jos hän unohtaa kokea ja sen sijaan alkaa pohtimaan mitä hänen pitäisi kokea ja tulkitsemaan teoksen tekijän motiiveja. Tämä on jättänyt minut kerta kerran jälkeen kylmäksi tanssiesitysten äärellä. Ehkä voisin vain heittäytyä hetkeen, tulla siksi taipuvaksi lihaksi, luiksi ja nahkaksi, tai oikeastaan ihmiseksi jonka taivutteluja katson ja koen.
Miten tämän sitten linkittäisi musiikin tekemiseen? Kuuntelijana olen päässyt takaisin lähelle sitä kokijaa, joka tuntee rytmit ja äänet kehossaan ja tajunnassaan (älkäämme turhaan leikelkö näitäkään toisistaan) sen sijaan että miettisi mikä on tahtilaji ja mikä on kappaleen rakenne. Tärkeää minulle kappaleiden tekemisessä on se, että se resonoi sisälmyksissäni, vaikka sylissä olisi sähkökitara jota ei ole kytketty kaappiin. Laulumelodia ei myöskään ole valmis ennen kuin se virtaa itsestään ja pakottamatta kehostani ulos, huomaamatta että se oikeastaan edes kulkee kurkun kautta.
Mitä tähän sitten ajattelisi sanoituksen kautta? Siinäkin ihannetilanani olisi tietynlainen pakottomuus, että sanoitus ei olisi turhan älyllinen ja nokkela. Silloin sanoitus ei ole tehty sen omilla ehdoilla vaan miksauspöydän vieressä seisovien muusikkokavereiden ehdoilla.
Jopas tuli romanttista ajatusta autonomisuutta tavoittelevasta taiteesta. Entäs sitten? Tuntui siltä.
Tärkeä osa taidetta on mielestäni taideteoksen tekeminen sinänsä, se hetki kun teos syntyy. Teos sinänsä on vain jonkinlainen vahinko tämän kaiken sivussa.
Tavallaan toinen teoksen syntyhetki on se hetki kun tämä reliikki, taiteen ongelmajäte kohtaa katsojan/kuulijan/kokijan. Surullista on, jos hän unohtaa kokea ja sen sijaan alkaa pohtimaan mitä hänen pitäisi kokea ja tulkitsemaan teoksen tekijän motiiveja. Tämä on jättänyt minut kerta kerran jälkeen kylmäksi tanssiesitysten äärellä. Ehkä voisin vain heittäytyä hetkeen, tulla siksi taipuvaksi lihaksi, luiksi ja nahkaksi, tai oikeastaan ihmiseksi jonka taivutteluja katson ja koen.
Miten tämän sitten linkittäisi musiikin tekemiseen? Kuuntelijana olen päässyt takaisin lähelle sitä kokijaa, joka tuntee rytmit ja äänet kehossaan ja tajunnassaan (älkäämme turhaan leikelkö näitäkään toisistaan) sen sijaan että miettisi mikä on tahtilaji ja mikä on kappaleen rakenne. Tärkeää minulle kappaleiden tekemisessä on se, että se resonoi sisälmyksissäni, vaikka sylissä olisi sähkökitara jota ei ole kytketty kaappiin. Laulumelodia ei myöskään ole valmis ennen kuin se virtaa itsestään ja pakottamatta kehostani ulos, huomaamatta että se oikeastaan edes kulkee kurkun kautta.
Mitä tähän sitten ajattelisi sanoituksen kautta? Siinäkin ihannetilanani olisi tietynlainen pakottomuus, että sanoitus ei olisi turhan älyllinen ja nokkela. Silloin sanoitus ei ole tehty sen omilla ehdoilla vaan miksauspöydän vieressä seisovien muusikkokavereiden ehdoilla.
Jopas tuli romanttista ajatusta autonomisuutta tavoittelevasta taiteesta. Entäs sitten? Tuntui siltä.
Hetken taiteellisuus
Jaana Parviainen kirjoittaa artikkelissaan taiteen kehollisuudesta ja viittaa lähinnä tanssiin. Ei liene sattumaa, että tanssi liittyy melkein erottamattomasti musiikkiin. Hänen huomionsa siitä, että tanssi on paitsi kehollista, myös ennen kaikkea hetken taidetta. Vaikka tanssiesitys esitettäisiinkin uudelleen, jokainen esityskerta olisi kuitenkin täysin erilainen.
Sama pätee myös musiikkiin ja tämä sattumaelementti on mielestäni se joka tekee musiikista erityisen taiteellista. Se elää ajassaan, reagoi siihen, eikä siihen voi palata uudestaan. Tavallaan levy onkin jonkinlainen musiikkimuseo, reliikki.
Tässä on käsitelty vain taiteentekijän kannalta tapahtuvaa hetkellisyyttä. Levylle soittaneen muusikon hetki on tallennettu muistiin. Ei sovi unohtaa, että levyltäkin koettu taide on kuitenkin kuulijalleen edelleen hetken taidetta. Hän saattaa soittaa levyn uudelleen, mutta on joka kuuntelukerralla uusi kokija, hiukan erilainen kuin edellisellä kerralla. Puolet levyn taiteellisesta arvosta on ehkä sittenkin tallella.
Tämä sai miettimään uudelleen Heikki Salon Kahlekuningaslaji -kirjassaan esittämää ajatusta laululyriikan hetkellisyydestä. Itse olen kritisoinut siihen sisältyvää vaatimusta lyriikan välittömästä iskevyydestä. Olen sikäli edelleen eri mieltä siinä mielessä, että lyriikkaa voidaan toistaa useampaan kertaan. Olen samaa mieltä siinä mielessä, että ensimmäisellä kerralla ehkä olisi hyvä olla joku asia joka jää kaivertamaan. Toisella kerralla siitä pitäisi minusta nousta joku toinen piikki, kolmannella kerralla kolmas ja niin edelleen.
Minusta todella hyvän tekstin ei pitäisi koskaan selittää täysin itseään. Esimerkiksi säkeistöjen välille tai säkeiden välille, tai säkeistön ja kertosäkeen väliseen kontrastiin, mihin vain olisi hyvä jäädä jokin elliptinen kohta, arvoituksellisuus, reuna joka ei ihan täsmää. Minun käsitykseni hyvästä kappaleesta on kuin itsepintaisesti kääntyvä matonkulma, jota pitää jatkuvasti potkia paikoilleen.
Tähän matonkulmaan voisi mielestäni parhaimmillaan piilottaa jonkin asenteisiimme piiloutuneen paradoksin. Asian jota on pidetty itsestäänselvyytenä, mutta jolle perusteluita kysellessä ei osata kuin huutaa sama asia uudelleen hieman äänekkäämmin.
Sama pätee myös musiikkiin ja tämä sattumaelementti on mielestäni se joka tekee musiikista erityisen taiteellista. Se elää ajassaan, reagoi siihen, eikä siihen voi palata uudestaan. Tavallaan levy onkin jonkinlainen musiikkimuseo, reliikki.
Tässä on käsitelty vain taiteentekijän kannalta tapahtuvaa hetkellisyyttä. Levylle soittaneen muusikon hetki on tallennettu muistiin. Ei sovi unohtaa, että levyltäkin koettu taide on kuitenkin kuulijalleen edelleen hetken taidetta. Hän saattaa soittaa levyn uudelleen, mutta on joka kuuntelukerralla uusi kokija, hiukan erilainen kuin edellisellä kerralla. Puolet levyn taiteellisesta arvosta on ehkä sittenkin tallella.
Tämä sai miettimään uudelleen Heikki Salon Kahlekuningaslaji -kirjassaan esittämää ajatusta laululyriikan hetkellisyydestä. Itse olen kritisoinut siihen sisältyvää vaatimusta lyriikan välittömästä iskevyydestä. Olen sikäli edelleen eri mieltä siinä mielessä, että lyriikkaa voidaan toistaa useampaan kertaan. Olen samaa mieltä siinä mielessä, että ensimmäisellä kerralla ehkä olisi hyvä olla joku asia joka jää kaivertamaan. Toisella kerralla siitä pitäisi minusta nousta joku toinen piikki, kolmannella kerralla kolmas ja niin edelleen.
Minusta todella hyvän tekstin ei pitäisi koskaan selittää täysin itseään. Esimerkiksi säkeistöjen välille tai säkeiden välille, tai säkeistön ja kertosäkeen väliseen kontrastiin, mihin vain olisi hyvä jäädä jokin elliptinen kohta, arvoituksellisuus, reuna joka ei ihan täsmää. Minun käsitykseni hyvästä kappaleesta on kuin itsepintaisesti kääntyvä matonkulma, jota pitää jatkuvasti potkia paikoilleen.
Tähän matonkulmaan voisi mielestäni parhaimmillaan piilottaa jonkin asenteisiimme piiloutuneen paradoksin. Asian jota on pidetty itsestäänselvyytenä, mutta jolle perusteluita kysellessä ei osata kuin huutaa sama asia uudelleen hieman äänekkäämmin.
keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008
Kehollisuudesta enemmän
Olen jo aikoinani kirjoittanut alustavaa ajatuskulkua laululyriikan kehollisuudesta. Laajennan vielä että musiikki, ehkä erityisesti rytmimusiikki on kehollista. Edellisen kerran tästä kirjoittaessani koko kehollisuuden käsite oli minulle uusi, eikä se hirvittävän tuttu ole edelleenkään, mutta kiinnostuin siitä uudelleen tutkiessani feministisen kirjallisuudentutkimuksen kurssin loppuesseessäni Hélène Cixousin (ja muiden aikalaistensa, mm. de Beauvoirin) pyrkimystä löytää kehollisuuden kautta tieteen määritelmiä vierastava feminiininen kirjoittaminen.
Erityisesti tämä artikkeli aukaisi uusia portteja tutkimukselleni ja käsitykselleni rockista/rocklyriikasta. Tuttuja, tutustumista odottaneita nimiä kuten Maurice Merleau-Ponty on nostettu esille kehollisuuden osalta. Ruotsiksi rockista kirjoittanut yliopistolehtori Ulf Lindberg kirjoitti vaikuttavasti rockin viehätyksestä tuomalla esiin esimerkkinä Iggy Popin. Sanoissa ei sanota paljon mitään järkevää ja musiikin teorian kannaltakaan kappaleessa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta kuitenkin kokonaisuudessa on jotain aivan valtavaa vetovoimaa.
Onko tämä sitten lähempänä improteatteria kuin... niin, mitä sen pitäisi olla lähellä? Live-esitykset ovat yleensä hyvin pitkälle improvisoituja. Kappaleet ja niiden sanoitukset yleensä on kuitenkin tarkkaan harjoiteltuja. Esitys on tärkeää, erityisesti livenä mutta esityksellä on erityinen sijansa myös levyllä. Tätä voi pohtia vaikka usealle tutun esimerkin kautta. Nine Inch Nailsin Hurt ja Johnny Cashin versio siitä. Monien mielestä Cashin versio on parempi ja näkisin siihen perusteluna olevan juurikin sen, että hänen tulkinnastaan kuuluu suurempi herkkyys ja eräänlainen epävarmuus, joka tekee eläytymisestä voimakkaampaa. NIN:n ja David Bowien yhdessä esittämä versio on kuitenkin oma suosikkini, koska siinä yhdistyy Nine Inch Nailsin version etäinen kylmyys (joka tukee minusta teemaa hyvin) ja Bowien ääni, johon on helpompi eläytyä mutta sekin on omalla tavallaan teennäinen ja etäinen.
Merleau-Ponty kytkee tämän kaiken fenomenologiaan, joka on minulle onneksi melko tuttua alaa. Kynnys perehtyä asiaan syvemmin ei siis vaikuttaisi kovin korkealta.
Erityisesti tämä artikkeli aukaisi uusia portteja tutkimukselleni ja käsitykselleni rockista/rocklyriikasta. Tuttuja, tutustumista odottaneita nimiä kuten Maurice Merleau-Ponty on nostettu esille kehollisuuden osalta. Ruotsiksi rockista kirjoittanut yliopistolehtori Ulf Lindberg kirjoitti vaikuttavasti rockin viehätyksestä tuomalla esiin esimerkkinä Iggy Popin. Sanoissa ei sanota paljon mitään järkevää ja musiikin teorian kannaltakaan kappaleessa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta kuitenkin kokonaisuudessa on jotain aivan valtavaa vetovoimaa.
Onko tämä sitten lähempänä improteatteria kuin... niin, mitä sen pitäisi olla lähellä? Live-esitykset ovat yleensä hyvin pitkälle improvisoituja. Kappaleet ja niiden sanoitukset yleensä on kuitenkin tarkkaan harjoiteltuja. Esitys on tärkeää, erityisesti livenä mutta esityksellä on erityinen sijansa myös levyllä. Tätä voi pohtia vaikka usealle tutun esimerkin kautta. Nine Inch Nailsin Hurt ja Johnny Cashin versio siitä. Monien mielestä Cashin versio on parempi ja näkisin siihen perusteluna olevan juurikin sen, että hänen tulkinnastaan kuuluu suurempi herkkyys ja eräänlainen epävarmuus, joka tekee eläytymisestä voimakkaampaa. NIN:n ja David Bowien yhdessä esittämä versio on kuitenkin oma suosikkini, koska siinä yhdistyy Nine Inch Nailsin version etäinen kylmyys (joka tukee minusta teemaa hyvin) ja Bowien ääni, johon on helpompi eläytyä mutta sekin on omalla tavallaan teennäinen ja etäinen.
Merleau-Ponty kytkee tämän kaiken fenomenologiaan, joka on minulle onneksi melko tuttua alaa. Kynnys perehtyä asiaan syvemmin ei siis vaikuttaisi kovin korkealta.
lauantaina, toukokuuta 17, 2008
Laululyriikan perusteet: 1. Kor. 13
Jäin miettimään vielä tuota moraaliasiaa. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen suhtautunut asioihin kovin ehdottomasti. Siksi olen lähtenyt tekemään väkivaltaa omille arvoilleni ja lähtökohdilleni menestyäkseni ja päästäkseni eteenpäin. Olen halunnut tilaisuuksia kirjoittaa kenelle kirjoitankin, saada rahaa siitä ja todistaa että olen yhteiskunnalle edes jossain määrin kelvollinen yksilö.
Mutta rikotulla koneella ei tehdä mitään. Se kelpaa vain varaosiksi ja kunnolla rikottuna ei siksikään. Kaikki muuttuu suhteelliseksi ja millään ei muka ole itsessään merkitystä. Se, että olen kapinoinut omaa arvomaailmaani vastaan, on kostautunut sillä tavoin etten ole pystynyt kirjoittamaan kuin jotain ulkokohtaista. Näennäisesti olen kirjoittanut enemmän kuin koskaan. Olen vääntänyt vihkoittain tekstiä, pohdintaa ja tajunnanvirtaa mutta olen ollut vain "helisevä vaski".
Toisille kirjoittaminen ei sinänsä sodi moraaliani vastaan. Ei välttämättä rahan saaminenkaan siitä, ainakaan jos se tulisi vaikka teostokorvausten muodossa tai provisiona. Mutta jos en tunne tyyppiä jolle sanoitusta teen, jos minulle ja hänelle ei synny siltaa jota pitkin kulkisin, olen taas se "helisevä vaski".
Kirjoittaminen on aina jollekin (kuvitteelliselle tai todelliselle) kirjoittamista. Laulaminen sitä vasta onkin?
Mutta rikotulla koneella ei tehdä mitään. Se kelpaa vain varaosiksi ja kunnolla rikottuna ei siksikään. Kaikki muuttuu suhteelliseksi ja millään ei muka ole itsessään merkitystä. Se, että olen kapinoinut omaa arvomaailmaani vastaan, on kostautunut sillä tavoin etten ole pystynyt kirjoittamaan kuin jotain ulkokohtaista. Näennäisesti olen kirjoittanut enemmän kuin koskaan. Olen vääntänyt vihkoittain tekstiä, pohdintaa ja tajunnanvirtaa mutta olen ollut vain "helisevä vaski".
Toisille kirjoittaminen ei sinänsä sodi moraaliani vastaan. Ei välttämättä rahan saaminenkaan siitä, ainakaan jos se tulisi vaikka teostokorvausten muodossa tai provisiona. Mutta jos en tunne tyyppiä jolle sanoitusta teen, jos minulle ja hänelle ei synny siltaa jota pitkin kulkisin, olen taas se "helisevä vaski".
Kirjoittaminen on aina jollekin (kuvitteelliselle tai todelliselle) kirjoittamista. Laulaminen sitä vasta onkin?
Jälleensyntymä ja moraali
Kun kaivoin tämän blogini esiin unohduksista, pohdiskelin miten paljon ajatuksissani on muuttunut tämän reilun vuoden mittaisen tauon aikana. Tuolloin tuntui että joka asialle pitää tehdä oma bloginsa ja joka asialle oma juttunsa. Syynä taukoon on kuitenkin saattanut olla joku keinotekoinen raja, jonka olen pyrkinyt tekemään sanoituksen ja sävellyksen välille. Olen kaivertanut tämän rajan näkyviin siitäkin huolimatta että jo tuolloin tutkin rocklyriikkaa sillä oletuksella että sävel ja sanat vaikuttavat toisiinsa biisintekovaiheessa. Jos tutkin luita ja tutkin lihaa, tutkinko silloin sikaa? En, vaan tutkin silloin (sian) luita ja (sian) lihaa.
Muutoksia on tapahtunut myös omassa bänditoiminnassani. Toisessa bändissäni tunnen ettei siinä olisi tilaa kolmannelle sanoittajalle. Etusijalla pitämässäni bändissä taas on ehtinyt tässä välissä vaihtumaan laulaja ja tämä uusi laulajakin jo poistumaan riveistä. Uuden laulajan luovutettua minusta tuntui oikeimmalta ratkaisulta poistua itse rumpujen takaa etualalle. Rivistömme on nyt kaksimiehinen ja tässä vaiheessa se tuntuu hyvältä tilanteelta. Pitää maistella soppaa ensin tarkkaan ennen kuin sinne lisää uusia aineksia.
Kahdella edellisellä laulajallamme ei ole ollut kokemusta sanoitusten tai laulumelodioiden teosta siinä vaiheessa kun yhteinen taipaleemme alkoi. Minulla taas on, nyt jo kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisen laulajan aikana tein jonkin aikaa sanoituksia ja sävellyksiä, mutta toisen laulamana ne tuntuivat skitsofreenisiltä. Etenkin kun ajatusmaailmamme ja persoonamme olivat kovin erilaisia.
Kun kirjoitan toiselle sanoitusta, voin valita kahdesta vaihtoehdosta. Joko kirjoitan omista ajatuksistani (siltä ei kai voi koskaan pohjimmiltaan välttyä), tai pyrin tulkitsemaan toisen ajatusmaailmaa (siltäkään ei voine välttyä).
Ensimmäinen vaihtoehto tuntui typerältä siksi, että sain keikka keikan jälkeen ja viikottain treeniksellä kuunnella laulua kommunikaatiovaikeuksistani erään tytön kanssa. Laulaja en ollut minä, eikä se tyttökään ole kai kuullut kyseistä kappaletta. Toinen vaihtoehto taas oli hassu sen sisältämän tuplatulkinnan takia. Minä tulkitsin laulajan ajatuksia ja hän taas pyrki tulkitsemaan tekstiäni, tai minua, miten sen vain ajatteleekin. Vaikka pidänkin tietynlaista teeskentelemistä rehellisenä, tuo tuntui liian muoviselta. Hain pelastusta jonkinlaisesta mystisyydestä, se tuntui sopivalta tavalta etäännyttää asioita. Todellisuudessa se oli enemmänkin sopiva tapa jauhaa mitäänsanomatonta, tekomystistä hevonmunkkia.
Toisen laulajan kanssa ajatustenjuoksumme tuntuivat kohtaavan paremmin, mutta edellisistä ongelmista en päässyt enää yli. En halunnut kirjoittaa henkilökohtaisista aiheistani toisen suuhun, enkä tuntenut kykeneväni enää edes yrittämään tulkintaa. Se aiheutti yhtä pahan hylkimisreaktion kuin Radio Novan tai Iskelmäradion kuunteleminen. Kaipasin yhä enemmän aitoutta, karheutta, omakohtaisuutta.
Pian ilmestyvässä Marja Mattlarin haastattelussa, jonka teimme musiikintutkija Yrjö Heinosen kanssa, heräsin ajattelemaan oman äänen merkitystä. Tarkoitan nyt omaa lauluääntä aivan konkreettisesti, ja väittäisinpä että se vastaa tätä tekstinkirjoittamisessa käytettyä oma ääni -termiäkin erinomaisen hyvin. En voi tehdä kappaleita toisen äänellä. Voin toimia ehkä kätilönä, mutta synnytystä en voi tehdä toisen puolesta. Kätilö voi rämpäyttää vaikka oikean sävelen joka antaa voimaa (ellei synnyttäjä löydä sitä itse), tai vihjata oikeassa kohdassa että nyt voisi hengittää. Lopulta kätilö voi ammattitaitoisimmillaan katkaista myös napanuoran. Tämä on bänditovereiden rooli idealistisimmillaan. Tämäkin on tulkintaa ja empatiaa. Aika henkimaailmankin juttuja?
Mutta: vielä en ole saanut aikaiseksi uudelle projektillemmekaan kuin yhden laulumelodian sanoineen. Pitkästä aikaa olen innostunut ja innokas oppimaan uutta. Olen ottanut kitaran käteen. Osaan soittaa sitä vain välttävästi mutta ei pidä unohtaa että aina voi myös oppia.
Minulta on pyydetty myös kaksi tilaussanoitusta. Ensimmäisen tein, toista yritin. Ensimmäisessä kyseessä oli vuoden takainen Pseudoviisut -tapahtuman kilpailukappale, jonka päädyin laulamaan puoliksi kaverini kanssa. Biisiä moitittiin siitä että se muistutti liikaa oikeaa kappaletta. Tästä rohkaistuneena tartuin toiseenkin tarjoukseen, mutta eteeni tuli jälleen tuplatulkinnan ongelma. Ongelmaa vaikeutti entisestään se, etten edes tunne tai ole koskaan tavannut laulajaa.
Henkilökohtaisia biisejä tehdessäni siis mieleeni tulee "voisin tehdä tämän itsekin" ja tulkituissa biiseissä minua haittaa tuplatulkinnan tuoma etäisyys kaikkiin tukemiini taiteen lähtökohtiin nähden. Jälkimmäisen inhon voi sivuuttaa väliaikaisesti, saada siitä ehkä joskus rahaakin, mutta morkkis on aika kova.
Muutoksia on tapahtunut myös omassa bänditoiminnassani. Toisessa bändissäni tunnen ettei siinä olisi tilaa kolmannelle sanoittajalle. Etusijalla pitämässäni bändissä taas on ehtinyt tässä välissä vaihtumaan laulaja ja tämä uusi laulajakin jo poistumaan riveistä. Uuden laulajan luovutettua minusta tuntui oikeimmalta ratkaisulta poistua itse rumpujen takaa etualalle. Rivistömme on nyt kaksimiehinen ja tässä vaiheessa se tuntuu hyvältä tilanteelta. Pitää maistella soppaa ensin tarkkaan ennen kuin sinne lisää uusia aineksia.
Kahdella edellisellä laulajallamme ei ole ollut kokemusta sanoitusten tai laulumelodioiden teosta siinä vaiheessa kun yhteinen taipaleemme alkoi. Minulla taas on, nyt jo kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisen laulajan aikana tein jonkin aikaa sanoituksia ja sävellyksiä, mutta toisen laulamana ne tuntuivat skitsofreenisiltä. Etenkin kun ajatusmaailmamme ja persoonamme olivat kovin erilaisia.
Kun kirjoitan toiselle sanoitusta, voin valita kahdesta vaihtoehdosta. Joko kirjoitan omista ajatuksistani (siltä ei kai voi koskaan pohjimmiltaan välttyä), tai pyrin tulkitsemaan toisen ajatusmaailmaa (siltäkään ei voine välttyä).
Ensimmäinen vaihtoehto tuntui typerältä siksi, että sain keikka keikan jälkeen ja viikottain treeniksellä kuunnella laulua kommunikaatiovaikeuksistani erään tytön kanssa. Laulaja en ollut minä, eikä se tyttökään ole kai kuullut kyseistä kappaletta. Toinen vaihtoehto taas oli hassu sen sisältämän tuplatulkinnan takia. Minä tulkitsin laulajan ajatuksia ja hän taas pyrki tulkitsemaan tekstiäni, tai minua, miten sen vain ajatteleekin. Vaikka pidänkin tietynlaista teeskentelemistä rehellisenä, tuo tuntui liian muoviselta. Hain pelastusta jonkinlaisesta mystisyydestä, se tuntui sopivalta tavalta etäännyttää asioita. Todellisuudessa se oli enemmänkin sopiva tapa jauhaa mitäänsanomatonta, tekomystistä hevonmunkkia.
Toisen laulajan kanssa ajatustenjuoksumme tuntuivat kohtaavan paremmin, mutta edellisistä ongelmista en päässyt enää yli. En halunnut kirjoittaa henkilökohtaisista aiheistani toisen suuhun, enkä tuntenut kykeneväni enää edes yrittämään tulkintaa. Se aiheutti yhtä pahan hylkimisreaktion kuin Radio Novan tai Iskelmäradion kuunteleminen. Kaipasin yhä enemmän aitoutta, karheutta, omakohtaisuutta.
Pian ilmestyvässä Marja Mattlarin haastattelussa, jonka teimme musiikintutkija Yrjö Heinosen kanssa, heräsin ajattelemaan oman äänen merkitystä. Tarkoitan nyt omaa lauluääntä aivan konkreettisesti, ja väittäisinpä että se vastaa tätä tekstinkirjoittamisessa käytettyä oma ääni -termiäkin erinomaisen hyvin. En voi tehdä kappaleita toisen äänellä. Voin toimia ehkä kätilönä, mutta synnytystä en voi tehdä toisen puolesta. Kätilö voi rämpäyttää vaikka oikean sävelen joka antaa voimaa (ellei synnyttäjä löydä sitä itse), tai vihjata oikeassa kohdassa että nyt voisi hengittää. Lopulta kätilö voi ammattitaitoisimmillaan katkaista myös napanuoran. Tämä on bänditovereiden rooli idealistisimmillaan. Tämäkin on tulkintaa ja empatiaa. Aika henkimaailmankin juttuja?
Mutta: vielä en ole saanut aikaiseksi uudelle projektillemmekaan kuin yhden laulumelodian sanoineen. Pitkästä aikaa olen innostunut ja innokas oppimaan uutta. Olen ottanut kitaran käteen. Osaan soittaa sitä vain välttävästi mutta ei pidä unohtaa että aina voi myös oppia.
Minulta on pyydetty myös kaksi tilaussanoitusta. Ensimmäisen tein, toista yritin. Ensimmäisessä kyseessä oli vuoden takainen Pseudoviisut -tapahtuman kilpailukappale, jonka päädyin laulamaan puoliksi kaverini kanssa. Biisiä moitittiin siitä että se muistutti liikaa oikeaa kappaletta. Tästä rohkaistuneena tartuin toiseenkin tarjoukseen, mutta eteeni tuli jälleen tuplatulkinnan ongelma. Ongelmaa vaikeutti entisestään se, etten edes tunne tai ole koskaan tavannut laulajaa.
Henkilökohtaisia biisejä tehdessäni siis mieleeni tulee "voisin tehdä tämän itsekin" ja tulkituissa biiseissä minua haittaa tuplatulkinnan tuoma etäisyys kaikkiin tukemiini taiteen lähtökohtiin nähden. Jälkimmäisen inhon voi sivuuttaa väliaikaisesti, saada siitä ehkä joskus rahaakin, mutta morkkis on aika kova.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)