Frank'n'stein

Viime aikoina olen kirjoittanut. Olen tehnyt pari tekstiä ihan sellaisenaan, rämpyttelemättä kitaraa tai pohtimatta rakenteita. On tullut hirveän kotoisa olo, tämä on paluuta siihen perusbiisintekemiseen mistä kymmenisen vuotta sitten lähdin, enkä ymmärrä miksi siitä olen ylipäätään lähtenyt mihinkään suuntaan. Ehkä olen ajatellut että säveltämisen pitäisi tulla ensin, että se on jokin "oikea" tapa.

Minun on oikeastaan hyvin vaikea saada pelkästä musiikista mitään sellaisia kiksejä, että saisin niistä mitään erityistä sanallista tulosta aikaan. Jos minulla on melodia, mitä laulaa, ei se takaa kohdallani oikeastaan minkäänlaista sisältöä. Minulle tekstit tulevat ensin. Niistä sitten taas alkaa helpommin kumpuamaan myös musiikkia. Sointu sieltä, sointu täältä. Hiukan melodiaa johonkin. Luuranko alkaa valmistua ja lopulta paketti alkaa olla lihoineen ja hipiöineen valmis. Lopulta se kävelee. Tai nukkuu kuolinkouristuksissaan, tai istuu pyörätuolissa. Sen ei ole lopulta mitään väliä. Se on siinä asennossa kuin sen kuuluukin olla.

Tärkeintä tässä maailmassa on Dägä

Luen tenttiä varten Mike Sharplesin How We Write: Writing as Creative Design -kirjaa. Siinä vertailtiin erilaisten kirjoitusvälineiden tapaa vaikuttaa tekstiin. Vanhanaikainen kirjoituskone esimerkiksi on saanut kirjoittajat kiinnittämään huomiota tekstin akustisiin ominaisuuksiin.

Voisin kuvitella, että esimerkiksi hakkaava, tiivis konekivääriproosa, tiukkaan puristettu lehtiteksti, gonzo ja beatkirjallisuus olisivat saaneet vaikutteita kirjoituskoneesta. Siekkareiden kohdalla tuskin on kyse tästä, mutta kuitenkin, tässä esimerkki kappaleesta Ikävä:

"Mull' on niin mieletön ikävä, en edes istua jaksa
Etkö sä nää mull' on niin mieletön ikävä, en edes nukkua jaksa"

Etenkin kuultuna tämä on hyvin hakkaavaa. Toinen, vielä tutumpi esimerkki on Hassisen koneen Levottomat jalat -jankutus. Näissä kyse on saattanut kirjoituskoneen sijaan kuitenkin olla enemmänkin soittimien jankkaavasta rytmistä.

Mietin tässä, että jonkinlainen tapa tehdä alustavaa sanoitusta, eräänlaista ekaa versiota valmiin demon päälle voisi olla laulaa instrumenttiosuuksia. Tarkoitan siis aivan demolla valmiiksi olevia instrumentteja. Tällöin touhu olisi varsin mekaaninen luonnostelutapa.

Jos siis kappaleessa ei ole melodiaa valmiina, tällä tavalla voisi saada rytmillisen "räp" -aihion, johon voi myöhemmin alkaa kehittelemään tarkemmin melodian kulkua.

Säv. san. sov. - pohdiskelua 1

Musiikin teoriassa keskitytään usein aika mekaanisesti pelkkään sävelien arviointiin teoriassa. Tärkeä musiikin dramaattinen elementti on kuitenkin sovitus, ja tässä kohdassa mielestäni musiikki ja sanoitus usein ovat selkeimmin suhteessa toisiinsa.

Tajusin myös, etten oikeastaan tiedä lainkaan, millainen on hyvä melodia. Onko hyvää melodiaa sinällään? Eikö siinä ole kuitenkin myös rytmi hyvin olennaisena osana. Rytmi toisaalta tulee usein myös sanoituksesta (vaikka toki sävelkorkeuskin vaikuttaa sanavalintoihin ja päinvastoin). Tietysti musiikissa on vaikea muutenkaan sanoa mitään hyväksi tai huonoksi objektiivisesti.

Aiemmin tänään mainitsemallani foorumilla oli jonkinlainen melodianrakennustehtävä, jota ajattelin kokeilla. Ainakin kiinnostukseni heräsi sen myötä. Melodia saattaisi olla se osanen, jota olisi helpointa lähteä rakentamaan ja jolla voisi saada kappaleen rakenteen valmiiksi. Tajusin myös, että melodiassa saattaisi olla hyvä olla draaman kaari.

Kuten monesti on sanottu, kappaleen melodian draaman kaari on kuitenkin se juttu, johon me ensimmäisenä tartumme kuulijoina.

Oppimiskylläisyyspisteitä instrumenttien soitossa

Olen havainnut ylipäätään sen, että tahdon oppia kulloisenkin soittimen soitosta sen verran että ymmärrän sen luonnetta, ja miten sillä voi edesauttaa pääasiaa eli itse biisiä. Rumpujen soitossa minulla ei ole sen suhteen enää tarpeeksi opittavaa, että mielenkiintoni säilyisi. Enemmänkin jatkossa kyse olisi tekniikasta (joka toki sekin sujuvasti toimivana avaa uusia mahdollisuuksia.)

Löysin hyvän oloisen foorumin, jossa tämä aihe jo avasi minusta jotain. Minulle biisien tekeminen on säveltämistä, sanoittamista ja sovittamista. Lopulta myös haluaisin toteuttaa ne. Vaikuttaisi siltä että vähiten koulutusta minulla on säveltämisestä ja sovittamisesta.

Odotusta ja ihmettelyä

Viime aikoina on ollut taas vaikeaa musiikkijuttujen kanssa. Pääbändini ei ole tehnyt käytännössä yhtään mitään toukokuun jälkeen. Treenikämppäkin menee alta, enkä huhuista huolimatta ole aivan varma onko uutta tiedossa. Itse emme ole tehneet asian hyväksi mitään.

Olen luopunut rumpujen soitosta ja lähtenyt syventämään tietämystäni muiden instrumenttien soitosta. Pari viikkoa sitten soitin ensimmäiset ihan kunnon treenini, joissa instrumenttinani oli basso. Se tuntui hyvältä ja minusta tuntui että onnistuin hommassa aivan hyvin. Tämä siis kakkosyhtyeessä, jossa en säveltäjänä tai sanoittajana tunne oloani kotoiseksi.

Paperilta katsottuna takanani on useammankin vuoden musiikin teorian opinnot, mutta niistä ei ole koskaan ollut valtavaa hyötyä rumpuja soittaessa. Olen ollut pitkään kiinnostunut säveltämisestä, mutta sellaista rutiinia minulla ei ole nuottien, sointujen tai intervallien hahmottamisessa kuin jotain rumpuja melodisempaa soitinta soittavalla tapaa olemaan.

Ostin uuden kitarankin kuukausi sitten, koska musiikkimieltymykseni ovat ylipäätään muuttuneet ja tarkentuneet. Nyt olen innostuneempi, mutta olen sitä aika yksin kotosalla ja enemmänkin jonkinlaisena työläisenä. Instrumentin opettelussahan se on ihan jees, mutta jossain se kipinä omiin biiseihin ja niiden esittämiseen myös tuntuu polttavan nahkaan reikää.

Kesäkuulumisia

Näennäisesti ja ihan oikeastikin olen viettänyt kesälomaa, mutta onneksi mikään ei ole estänyt lukemasta silti aivan omaksi nautinnoksi palasia rockhistoriasta.

Hyvää pahaa rock'n'roll -kirjassa sosiologit tutkivat Suomen ja rockin alkuun hankalan oloista liittoa. Mukana on paljon huvittavia hetkiä ja ajankuvaa, mutta se saa ainakin minut myös ajattelemaan koko suomirockin kenttää aivan toisessa valossa.

Pari päivää sitten sain luettua kokonaan myös Pokon historiikin joka päättyi vuoteen 2004. Poko on ylipäätään tärkeä tekijä siinä, millaiseksi suomalainen rock muotoutui ja että se ylipäätään pääsi pinnalle. Ilman Pokoa ja Megamaniaa saattaisi nykyinen musiikkikenttä näyttää aika lailla toisenlaiselta. Mukana on tuossakin paljon huteja ja hölmöyksiä, mutta ne ovat olleet tärkeitä rakennusaineita uudelle kulttuurille.

Mieleeni jäi vain lähinnä pyörimään, että mikä mahtaa olla nykypäivän kotimaisessa rocklyriikassa se kovin juttu? Ja ylipäätään rockissa? Pelkään pahoin että olen pudonnut kärryiltä ja jäänyt niistä aika kauaskin viimeistään siinä vaiheessa kun lopetin Soundi -lehden tilauksen joitain vuosia sitten. Onko uusissa, tämän vuosituhannen nimissä jotain helmiä joita en ole havainnut?

Kääntämisharjoittelusta

Kääntämisharjoittelusta luin juuri edellisen postauksen kommenteista ja kollegan tapaiseni blogista. En muista missä järjestyksessä asiat mahtoivat tapahtua, mutta käänsin kuitenkin parit sanoitukset äskettäin, koska se tuntui hyvältä ajatukselta. Aion harrastaa samaa jatkossakin.

Kääntämäni sanoitukset olivat New Model Armyä ja Kentiä. En siis edes pyrkinyt kääntämään tekstejä laulettaviksi vaan tutkin sanojen merkityksiä ja haistelin niiden avulla tunnelmaa. Selvää teemallisuutta valinnoissani on ollut havaittavissa ja aionkin nimen omaan etsiä tunnelmia, joidentapaisista haluan kirjoittaa ja tehdä lauluja. Tarkemmin en kuitenkaan teemojani aio paljastaa, että jää jotain lauluihinkin!

Helposti englanninkieliset sanat jäävät ainakin minulta vähän havaitsematta ja miettimättä. Vaikka ne lukisikin, saattaa olla seassa sanoja joita ei ole täysin ymmärtänyt, eikä sitten ole huomannut niitä koko rikkaudessaan. Tällaisessa tarkoituksessa hyvä sanakirja on enemmän kuin kullanarvoinen.

Sellainen fiilis vähän olisi, että Smashing Pumpkins, Cure ja Tool voisivat olla ainakin harkitsemisen arvoisia käännettäviä seuraavaksi. Tämä varmasti jatkuu...

Murre ja muita koiria

Kohta tänne on tulossa pidempi pohdinta laulajan äänenkäytöstä, mutta tässä vaiheessa voisin miettiä murrevivahteita. Luen parhaillaan estetiikan tenttiin Hugh Bredinin ja Liberato Santoro-Brienzan kirjaa Philosophies of Art and Beauty - Introducing Aesthetics, jossa murrevihvahteista kirjoitettiin draamaa käsittelevässä osiossa (ja sen puhetta käsittelevässä luvussa). Kirjassa mainittiin muun muassa siitä, että natiivit oppivat kielen foneettiset ominaisuudet varhaisessa vaiheessa ja osaavat ne läpi elämänsä. Natiivit voivat myös helpommin käyttää hyväkseen alueellisia eroja luodakseen vivahteita.

On yksi asia, mikä on mietityttänyt minua jo joitain aikoja. Suomalaiset englanniksi laulavat laulajat (minä mukaanlukien) osaavat harvoin, jos koskaan pelata juuri näillä aksenttijutuilla. Ja miksi osaisivatkaan? Jo pelkän yleiskielen riittävän uskottavassa tuottamisessa on usein ongelmia. Briteissä aksentti kun vieläpä edelleen kertoo aika pitkälti luokkajaosta, jos olen oikein ymmärtänyt.

Suomessa taas murteita käytetään nykyään oikeastaan vain huumorin välineenä. Murrekirjallisuuskin kalskahtaa ainakin minun korvaani usein enemmän itsetarkoitukselliselta, ja monesti sanojen hassuudella pelaavalta pintatason viihteeltä. Se pönkittää ennestään maakuntien huonoa itsetuntoa siitä, ettei olla kaupungista. Itsekin tunnustaudun tähän aivan arkielämässä, Etelä-Pohjanmaalta Keski-Suomeen muuttaneena. Tässä mielessä joku Lauri Tähkän ja Elonkerjuun menestys on hienoa, vaikka murteellisuutta onkin sliipattu. Minusta Tähkä on tuonut myös jotain uutta kuvaan pohjalaisuudesta, joka onkin ollut hirvittävän ummehtunut stereotyyppi.

Mutta mitä vaihtoehtoja suomalaisella, englanniksi laulavalla sitten on? Varmasti muutama vuosi englanninkielisessä maassa olisi hyvästä. Muutenkin on hyvä olla höröllään erilaisille vivahteille. Ja mitä sitten vaikka laulaisikin yleiskielellä tai vähän finglishillä? Kyllähän Rasmuskin pärjäsi hyvin myyntilistoilla vaikka ääntämisestä irvailtiin. Itsetunnolla ja raa'alla työllä siis on suurin merkitys läpimurrossakin.

Mutta täytyy kyllä myöntää että itse haluaisin kovasti välttää kuulostamasta mikahäkkiseltä. Pikemminkin haluaisin oppia jonkin luontevamman ja omalta tuntuvimman tyylin. Tärkeintä on hyvä perusääntämys. Luultavasti siihenkin voi lisätä vivahteita omalta tuntuvista sanonnoista.

Sex Pistols järkytti aikanaan paitsi anarkistisella sanomallaan, myös aksentillaan (ja kielenkäytöllään), jotka yhdessä ovat aiheuttaneet Earl Greyn joutumista väärään kurkkuun. Suomessa anarkiaa taas julistettiin mielestäni slangiin vivahtavalla tavalla. Toisaalta minusta punklaulannan klangi on Suomessa saanut niin vahvoja vaikutteita englannista, että slangi oli varmasti luontevinta senkin vuoksi. Minusta tuntuisi hieman hassulta jos Sex Pistols olisi riekkunut yläluokkaisella englannilla.

Myös muut pahat pojat ovat antaneet paikallisvivahteidensa kuulua. Näistä esimerkkeinä Lou Reed (New York) ja Iggy Pop (Detroit). Viime aikoina paljon on innostanut myös New Model Armyn sanojen klangi. David Bowie hätkähdytti ensimmäisten joukossa brittiaksentilla.

Sämpläystä 1

Laitoin tällä viikolla omalla tietokoneellani sämpläysjutut kuntoon. Aluevaltaus on minulle uusi, vaikka tarvittava laitteisto onkin odottanut käyttöä jo hävettävän kauan, parisen vuotta. Tunnusomaisen postmodernit musiikkityylit ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän muutenkin. Eilen ostin Stay Free Magazinen artikkelissa kyseessä olleen Public Enemyn klassikkolevyn I Takes A Nation of Million To Hold Us Back, ja se ei todellakaan ollut virheostos.

Latailin koko illan ilmaisia äänikirjastoja ja testailin E-MU Emulator X:n mukana tulleita äänikirjastoja, joista monet olivat oikein mainioita. Työpaikalla kulutin suuresti aikaa katselemalla lisää E-MU:n äänikirjastoja. Löysin muunmuassa taikasanoilla Depeche Mode: Enjoy The Silence -kaupatun kirjaston joka taisi siirtyä välittömästi ostoslistalleni.

Uusi tekniikka vaatii myös uudenlaisten lähestymistapojen omaksumista. Se on myös hetki, jolloin oma biisintekijän identiteetti murtuu. Tilanne aiheuttaa stressiä, innostusta, epävarmuutta, varmaan ärtymystäkin jos ja kun joutuu ikään kuin kuoriutumaan uudestaan.

Mutta mitäpä taiteileminen olisikaan muuten? Minulle identiteetin jatkuva, tai ainakin usein tapahtuva murrostila on olennainen osa taidetta ja sen tekemisen mielekkyyttä. Kehittyminen ihmisenä ja taiteellisten ja henkisten raja-aitojen murtaminen on minulle yksi tärkeistä syistä tehdä taidetta ylipäätään.

Sämpläyksessä haluan ainakin näillä näkymin pitäytyä tekijänoikeusvapaassa materiaalissa ja käyttää pitkälti lähinnä vain sämplättyjä instrumentteja, en niinkään valmiita luuppeja. Luuppien tekemisessä haluan pitäytyä mahdollisimman tiukasti tee-se-itse -linjalla. Ajatuksena olisi käväistä treeniksellä äänittämässä klikin kanssa pätkiä, joita sitten leikkelisi kotosalla ja liimailisi jännittäviksi kollaaseiksi. Miksipä en voisi tehdä juurikin rytmitaustoja itse, soittaa mahdollisimman yksinkertaisia komppeja ja maustaa kotosalla rumpukoneella ja muilla kilkuttimilla?

Ongelman voikin kehittää itselleen siitä, millä tavoin laulamalla lähtisi lähestymään sitä minkä tuleman pitää. Siinä toisenlainen taiteilijaidentiteettikriisi.

Rap, musiikki ja runous

Public Enemyn Chuck D sanoi Stay Free Magazinen haastattelussa sen, mitä putkinäköisimmät räpin vastustajat ovat käyttäneet lyömäaseena niin kauan kuin minä muistan: "Sampling basically comes from the fact that rap music is not music. It's rap over music." Itse asiassa ensin lukemassani suomennetussa versiossa kohta meni näin: "Chuck D: Samplaus juontaa juurensa siitä tosiasiasta, että rap-musiikki ei ole musiikkia. Se on rytmistä runoutta." Suomennos ei siis vastannut aivan alkuperäistä, mutta se aiheutti minussa jonkinlaisen ahaa-elämyksen.

MOT-sanakirjassa rap-sanasta (verbinä) sanotaan seuraavaa"rap ['ræp] v tr/itr 1 koputtaa, naputtaa, näpäyttää She ~ped sharply on the door. Hän koputti oveen terävästi. He ~ped my knuckles with a ruler. Hän näpäytti rystysiäni viivottimella. 2 moittia, arvostella, sättiä 3 ark vanh (yl am) jutella, jutustella 4 mus räpätä, esittää rapmusiikkia" Rap on siis jutustelua, oikeastaan voisi sanoa että "räpätystä" musiikin päälle. Olenkin aiemmin miettinyt, millä tavoin J.K.Ihalaisen ja Sándor Vályn yhteistyönä tekemä äänirunouden ja musiikkitaustojen yhdistelmä eroaa räpistä. Ei mitenkään. Paitsi että se ei yritä kuulostaa räpiltä.

Mielenkiintoista olisi tietää, miten paljon räpin vastustamisessa on kysymys silkasta rasismista ja miten paljon sitten vain kolonialistisesta ajatuksesta sen suhteen, mitä musiikin pitäisi olla. En toki väitä että kaikki räpin vastustajat ovat rasisteja. Itsekään en pitänyt juuri minkäänlaisesta räpistä vielä reilu vuosi sitten, mutta Jimi Hendrix, blues ja funk kuitenkin iskivät.

Oikeastaan, mitä väliä sillä on onko joku musiikkia vai ei, jos se kuulostaa hyvältä?

Reliikeistä lisää

Reliikkinä voidaan pitää myös nuotinnusta. Jo pariinkin kertaan viittaamassani ja inspiraatiota herättäneessä Jaana Parviaisen artikkelissa mainittiin tanssinuoteista, järjestelmästä joka on kehitetty tanssin tallentamista varten. Taidekäsityksen materialistisuus on erityisesti länsimainen ilmiö - sanoisinko ongelma. Meillä on tarve tallentaa jokainen hetki, saavuttaa hetken kuolemattomuus ja tulla osaksi ikuisuutta vaikka materiakaan ei säily ikuisesti. Tähän liittyy myös tarve tallentaa musiikkia, aluksi nuotintaa ja sittemmin tekniikan kehityttyä myös ottaa ääntä talteen. Tanssiakin pyritään tallentamaan, joskin ilmeisesti melko epäonnistuneesti, mistä olen tanssin taiteellisen arvojen kannalta ehkä iloinen! Kirjoitusta on myös tallennettu, pisimpään näistä. Paitsi että sitäkin kauimmin on tallennettu kuvia.

Tärkeä osa taidetta on mielestäni taideteoksen tekeminen sinänsä, se hetki kun teos syntyy. Teos sinänsä on vain jonkinlainen vahinko tämän kaiken sivussa.

Tavallaan toinen teoksen syntyhetki on se hetki kun tämä reliikki, taiteen ongelmajäte kohtaa katsojan/kuulijan/kokijan. Surullista on, jos hän unohtaa kokea ja sen sijaan alkaa pohtimaan mitä hänen pitäisi kokea ja tulkitsemaan teoksen tekijän motiiveja. Tämä on jättänyt minut kerta kerran jälkeen kylmäksi tanssiesitysten äärellä. Ehkä voisin vain heittäytyä hetkeen, tulla siksi taipuvaksi lihaksi, luiksi ja nahkaksi, tai oikeastaan ihmiseksi jonka taivutteluja katson ja koen.

Miten tämän sitten linkittäisi musiikin tekemiseen? Kuuntelijana olen päässyt takaisin lähelle sitä kokijaa, joka tuntee rytmit ja äänet kehossaan ja tajunnassaan (älkäämme turhaan leikelkö näitäkään toisistaan) sen sijaan että miettisi mikä on tahtilaji ja mikä on kappaleen rakenne. Tärkeää minulle kappaleiden tekemisessä on se, että se resonoi sisälmyksissäni, vaikka sylissä olisi sähkökitara jota ei ole kytketty kaappiin. Laulumelodia ei myöskään ole valmis ennen kuin se virtaa itsestään ja pakottamatta kehostani ulos, huomaamatta että se oikeastaan edes kulkee kurkun kautta.

Mitä tähän sitten ajattelisi sanoituksen kautta? Siinäkin ihannetilanani olisi tietynlainen pakottomuus, että sanoitus ei olisi turhan älyllinen ja nokkela. Silloin sanoitus ei ole tehty sen omilla ehdoilla vaan miksauspöydän vieressä seisovien muusikkokavereiden ehdoilla.

Jopas tuli romanttista ajatusta autonomisuutta tavoittelevasta taiteesta. Entäs sitten? Tuntui siltä.

Hetken taiteellisuus

Jaana Parviainen kirjoittaa artikkelissaan taiteen kehollisuudesta ja viittaa lähinnä tanssiin. Ei liene sattumaa, että tanssi liittyy melkein erottamattomasti musiikkiin. Hänen huomionsa siitä, että tanssi on paitsi kehollista, myös ennen kaikkea hetken taidetta. Vaikka tanssiesitys esitettäisiinkin uudelleen, jokainen esityskerta olisi kuitenkin täysin erilainen.

Sama pätee myös musiikkiin ja tämä sattumaelementti on mielestäni se joka tekee musiikista erityisen taiteellista. Se elää ajassaan, reagoi siihen, eikä siihen voi palata uudestaan. Tavallaan levy onkin jonkinlainen musiikkimuseo, reliikki.

Tässä on käsitelty vain taiteentekijän kannalta tapahtuvaa hetkellisyyttä. Levylle soittaneen muusikon hetki on tallennettu muistiin. Ei sovi unohtaa, että levyltäkin koettu taide on kuitenkin kuulijalleen edelleen hetken taidetta. Hän saattaa soittaa levyn uudelleen, mutta on joka kuuntelukerralla uusi kokija, hiukan erilainen kuin edellisellä kerralla. Puolet levyn taiteellisesta arvosta on ehkä sittenkin tallella.

Tämä sai miettimään uudelleen Heikki Salon Kahlekuningaslaji -kirjassaan esittämää ajatusta laululyriikan hetkellisyydestä. Itse olen kritisoinut siihen sisältyvää vaatimusta lyriikan välittömästä iskevyydestä. Olen sikäli edelleen eri mieltä siinä mielessä, että lyriikkaa voidaan toistaa useampaan kertaan. Olen samaa mieltä siinä mielessä, että ensimmäisellä kerralla ehkä olisi hyvä olla joku asia joka jää kaivertamaan. Toisella kerralla siitä pitäisi minusta nousta joku toinen piikki, kolmannella kerralla kolmas ja niin edelleen.

Minusta todella hyvän tekstin ei pitäisi koskaan selittää täysin itseään. Esimerkiksi säkeistöjen välille tai säkeiden välille, tai säkeistön ja kertosäkeen väliseen kontrastiin, mihin vain olisi hyvä jäädä jokin elliptinen kohta, arvoituksellisuus, reuna joka ei ihan täsmää. Minun käsitykseni hyvästä kappaleesta on kuin itsepintaisesti kääntyvä matonkulma, jota pitää jatkuvasti potkia paikoilleen.

Tähän matonkulmaan voisi mielestäni parhaimmillaan piilottaa jonkin asenteisiimme piiloutuneen paradoksin. Asian jota on pidetty itsestäänselvyytenä, mutta jolle perusteluita kysellessä ei osata kuin huutaa sama asia uudelleen hieman äänekkäämmin.

Kehollisuudesta enemmän

Olen jo aikoinani kirjoittanut alustavaa ajatuskulkua laululyriikan kehollisuudesta. Laajennan vielä että musiikki, ehkä erityisesti rytmimusiikki on kehollista. Edellisen kerran tästä kirjoittaessani koko kehollisuuden käsite oli minulle uusi, eikä se hirvittävän tuttu ole edelleenkään, mutta kiinnostuin siitä uudelleen tutkiessani feministisen kirjallisuudentutkimuksen kurssin loppuesseessäni Hélène Cixousin (ja muiden aikalaistensa, mm. de Beauvoirin) pyrkimystä löytää kehollisuuden kautta tieteen määritelmiä vierastava feminiininen kirjoittaminen.

Erityisesti tämä artikkeli aukaisi uusia portteja tutkimukselleni ja käsitykselleni rockista/rocklyriikasta. Tuttuja, tutustumista odottaneita nimiä kuten Maurice Merleau-Ponty on nostettu esille kehollisuuden osalta. Ruotsiksi rockista kirjoittanut yliopistolehtori Ulf Lindberg kirjoitti vaikuttavasti rockin viehätyksestä tuomalla esiin esimerkkinä Iggy Popin. Sanoissa ei sanota paljon mitään järkevää ja musiikin teorian kannaltakaan kappaleessa ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta kuitenkin kokonaisuudessa on jotain aivan valtavaa vetovoimaa.

Onko tämä sitten lähempänä improteatteria kuin... niin, mitä sen pitäisi olla lähellä? Live-esitykset ovat yleensä hyvin pitkälle improvisoituja. Kappaleet ja niiden sanoitukset yleensä on kuitenkin tarkkaan harjoiteltuja. Esitys on tärkeää, erityisesti livenä mutta esityksellä on erityinen sijansa myös levyllä. Tätä voi pohtia vaikka usealle tutun esimerkin kautta. Nine Inch Nailsin Hurt ja Johnny Cashin versio siitä. Monien mielestä Cashin versio on parempi ja näkisin siihen perusteluna olevan juurikin sen, että hänen tulkinnastaan kuuluu suurempi herkkyys ja eräänlainen epävarmuus, joka tekee eläytymisestä voimakkaampaa. NIN:n ja David Bowien yhdessä esittämä versio on kuitenkin oma suosikkini, koska siinä yhdistyy Nine Inch Nailsin version etäinen kylmyys (joka tukee minusta teemaa hyvin) ja Bowien ääni, johon on helpompi eläytyä mutta sekin on omalla tavallaan teennäinen ja etäinen.

Merleau-Ponty kytkee tämän kaiken fenomenologiaan, joka on minulle onneksi melko tuttua alaa. Kynnys perehtyä asiaan syvemmin ei siis vaikuttaisi kovin korkealta.

Laululyriikan perusteet: 1. Kor. 13

Jäin miettimään vielä tuota moraaliasiaa. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen suhtautunut asioihin kovin ehdottomasti. Siksi olen lähtenyt tekemään väkivaltaa omille arvoilleni ja lähtökohdilleni menestyäkseni ja päästäkseni eteenpäin. Olen halunnut tilaisuuksia kirjoittaa kenelle kirjoitankin, saada rahaa siitä ja todistaa että olen yhteiskunnalle edes jossain määrin kelvollinen yksilö.

Mutta rikotulla koneella ei tehdä mitään. Se kelpaa vain varaosiksi ja kunnolla rikottuna ei siksikään. Kaikki muuttuu suhteelliseksi ja millään ei muka ole itsessään merkitystä. Se, että olen kapinoinut omaa arvomaailmaani vastaan, on kostautunut sillä tavoin etten ole pystynyt kirjoittamaan kuin jotain ulkokohtaista. Näennäisesti olen kirjoittanut enemmän kuin koskaan. Olen vääntänyt vihkoittain tekstiä, pohdintaa ja tajunnanvirtaa mutta olen ollut vain "helisevä vaski".

Toisille kirjoittaminen ei sinänsä sodi moraaliani vastaan. Ei välttämättä rahan saaminenkaan siitä, ainakaan jos se tulisi vaikka teostokorvausten muodossa tai provisiona. Mutta jos en tunne tyyppiä jolle sanoitusta teen, jos minulle ja hänelle ei synny siltaa jota pitkin kulkisin, olen taas se "helisevä vaski".

Kirjoittaminen on aina jollekin (kuvitteelliselle tai todelliselle) kirjoittamista. Laulaminen sitä vasta onkin?

Jälleensyntymä ja moraali

Kun kaivoin tämän blogini esiin unohduksista, pohdiskelin miten paljon ajatuksissani on muuttunut tämän reilun vuoden mittaisen tauon aikana. Tuolloin tuntui että joka asialle pitää tehdä oma bloginsa ja joka asialle oma juttunsa. Syynä taukoon on kuitenkin saattanut olla joku keinotekoinen raja, jonka olen pyrkinyt tekemään sanoituksen ja sävellyksen välille. Olen kaivertanut tämän rajan näkyviin siitäkin huolimatta että jo tuolloin tutkin rocklyriikkaa sillä oletuksella että sävel ja sanat vaikuttavat toisiinsa biisintekovaiheessa. Jos tutkin luita ja tutkin lihaa, tutkinko silloin sikaa? En, vaan tutkin silloin (sian) luita ja (sian) lihaa.

Muutoksia on tapahtunut myös omassa bänditoiminnassani. Toisessa bändissäni tunnen ettei siinä olisi tilaa kolmannelle sanoittajalle. Etusijalla pitämässäni bändissä taas on ehtinyt tässä välissä vaihtumaan laulaja ja tämä uusi laulajakin jo poistumaan riveistä. Uuden laulajan luovutettua minusta tuntui oikeimmalta ratkaisulta poistua itse rumpujen takaa etualalle. Rivistömme on nyt kaksimiehinen ja tässä vaiheessa se tuntuu hyvältä tilanteelta. Pitää maistella soppaa ensin tarkkaan ennen kuin sinne lisää uusia aineksia.

Kahdella edellisellä laulajallamme ei ole ollut kokemusta sanoitusten tai laulumelodioiden teosta siinä vaiheessa kun yhteinen taipaleemme alkoi. Minulla taas on, nyt jo kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisen laulajan aikana tein jonkin aikaa sanoituksia ja sävellyksiä, mutta toisen laulamana ne tuntuivat skitsofreenisiltä. Etenkin kun ajatusmaailmamme ja persoonamme olivat kovin erilaisia.

Kun kirjoitan toiselle sanoitusta, voin valita kahdesta vaihtoehdosta. Joko kirjoitan omista ajatuksistani (siltä ei kai voi koskaan pohjimmiltaan välttyä), tai pyrin tulkitsemaan toisen ajatusmaailmaa (siltäkään ei voine välttyä).

Ensimmäinen vaihtoehto tuntui typerältä siksi, että sain keikka keikan jälkeen ja viikottain treeniksellä kuunnella laulua kommunikaatiovaikeuksistani erään tytön kanssa. Laulaja en ollut minä, eikä se tyttökään ole kai kuullut kyseistä kappaletta. Toinen vaihtoehto taas oli hassu sen sisältämän tuplatulkinnan takia. Minä tulkitsin laulajan ajatuksia ja hän taas pyrki tulkitsemaan tekstiäni, tai minua, miten sen vain ajatteleekin. Vaikka pidänkin tietynlaista teeskentelemistä rehellisenä, tuo tuntui liian muoviselta. Hain pelastusta jonkinlaisesta mystisyydestä, se tuntui sopivalta tavalta etäännyttää asioita. Todellisuudessa se oli enemmänkin sopiva tapa jauhaa mitäänsanomatonta, tekomystistä hevonmunkkia.

Toisen laulajan kanssa ajatustenjuoksumme tuntuivat kohtaavan paremmin, mutta edellisistä ongelmista en päässyt enää yli. En halunnut kirjoittaa henkilökohtaisista aiheistani toisen suuhun, enkä tuntenut kykeneväni enää edes yrittämään tulkintaa. Se aiheutti yhtä pahan hylkimisreaktion kuin Radio Novan tai Iskelmäradion kuunteleminen. Kaipasin yhä enemmän aitoutta, karheutta, omakohtaisuutta.

Pian ilmestyvässä Marja Mattlarin haastattelussa, jonka teimme musiikintutkija Yrjö Heinosen kanssa, heräsin ajattelemaan oman äänen merkitystä. Tarkoitan nyt omaa lauluääntä aivan konkreettisesti, ja väittäisinpä että se vastaa tätä tekstinkirjoittamisessa käytettyä oma ääni -termiäkin erinomaisen hyvin. En voi tehdä kappaleita toisen äänellä. Voin toimia ehkä kätilönä, mutta synnytystä en voi tehdä toisen puolesta. Kätilö voi rämpäyttää vaikka oikean sävelen joka antaa voimaa (ellei synnyttäjä löydä sitä itse), tai vihjata oikeassa kohdassa että nyt voisi hengittää. Lopulta kätilö voi ammattitaitoisimmillaan katkaista myös napanuoran. Tämä on bänditovereiden rooli idealistisimmillaan. Tämäkin on tulkintaa ja empatiaa. Aika henkimaailmankin juttuja?

Mutta: vielä en ole saanut aikaiseksi uudelle projektillemmekaan kuin yhden laulumelodian sanoineen. Pitkästä aikaa olen innostunut ja innokas oppimaan uutta. Olen ottanut kitaran käteen. Osaan soittaa sitä vain välttävästi mutta ei pidä unohtaa että aina voi myös oppia.

Minulta on pyydetty myös kaksi tilaussanoitusta. Ensimmäisen tein, toista yritin. Ensimmäisessä kyseessä oli vuoden takainen Pseudoviisut -tapahtuman kilpailukappale, jonka päädyin laulamaan puoliksi kaverini kanssa. Biisiä moitittiin siitä että se muistutti liikaa oikeaa kappaletta. Tästä rohkaistuneena tartuin toiseenkin tarjoukseen, mutta eteeni tuli jälleen tuplatulkinnan ongelma. Ongelmaa vaikeutti entisestään se, etten edes tunne tai ole koskaan tavannut laulajaa.

Henkilökohtaisia biisejä tehdessäni siis mieleeni tulee "voisin tehdä tämän itsekin" ja tulkituissa biiseissä minua haittaa tuplatulkinnan tuoma etäisyys kaikkiin tukemiini taiteen lähtökohtiin nähden. Jälkimmäisen inhon voi sivuuttaa väliaikaisesti, saada siitä ehkä joskus rahaakin, mutta morkkis on aika kova.