Reliikkinä voidaan pitää myös nuotinnusta. Jo pariinkin kertaan viittaamassani ja inspiraatiota herättäneessä Jaana Parviaisen artikkelissa mainittiin tanssinuoteista, järjestelmästä joka on kehitetty tanssin tallentamista varten. Taidekäsityksen materialistisuus on erityisesti länsimainen ilmiö - sanoisinko ongelma. Meillä on tarve tallentaa jokainen hetki, saavuttaa hetken kuolemattomuus ja tulla osaksi ikuisuutta vaikka materiakaan ei säily ikuisesti. Tähän liittyy myös tarve tallentaa musiikkia, aluksi nuotintaa ja sittemmin tekniikan kehityttyä myös ottaa ääntä talteen. Tanssiakin pyritään tallentamaan, joskin ilmeisesti melko epäonnistuneesti, mistä olen tanssin taiteellisen arvojen kannalta ehkä iloinen! Kirjoitusta on myös tallennettu, pisimpään näistä. Paitsi että sitäkin kauimmin on tallennettu kuvia.
Tärkeä osa taidetta on mielestäni taideteoksen tekeminen sinänsä, se hetki kun teos syntyy. Teos sinänsä on vain jonkinlainen vahinko tämän kaiken sivussa.
Tavallaan toinen teoksen syntyhetki on se hetki kun tämä reliikki, taiteen ongelmajäte kohtaa katsojan/kuulijan/kokijan. Surullista on, jos hän unohtaa kokea ja sen sijaan alkaa pohtimaan mitä hänen pitäisi kokea ja tulkitsemaan teoksen tekijän motiiveja. Tämä on jättänyt minut kerta kerran jälkeen kylmäksi tanssiesitysten äärellä. Ehkä voisin vain heittäytyä hetkeen, tulla siksi taipuvaksi lihaksi, luiksi ja nahkaksi, tai oikeastaan ihmiseksi jonka taivutteluja katson ja koen.
Miten tämän sitten linkittäisi musiikin tekemiseen? Kuuntelijana olen päässyt takaisin lähelle sitä kokijaa, joka tuntee rytmit ja äänet kehossaan ja tajunnassaan (älkäämme turhaan leikelkö näitäkään toisistaan) sen sijaan että miettisi mikä on tahtilaji ja mikä on kappaleen rakenne. Tärkeää minulle kappaleiden tekemisessä on se, että se resonoi sisälmyksissäni, vaikka sylissä olisi sähkökitara jota ei ole kytketty kaappiin. Laulumelodia ei myöskään ole valmis ennen kuin se virtaa itsestään ja pakottamatta kehostani ulos, huomaamatta että se oikeastaan edes kulkee kurkun kautta.
Mitä tähän sitten ajattelisi sanoituksen kautta? Siinäkin ihannetilanani olisi tietynlainen pakottomuus, että sanoitus ei olisi turhan älyllinen ja nokkela. Silloin sanoitus ei ole tehty sen omilla ehdoilla vaan miksauspöydän vieressä seisovien muusikkokavereiden ehdoilla.
Jopas tuli romanttista ajatusta autonomisuutta tavoittelevasta taiteesta. Entäs sitten? Tuntui siltä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hauttuun tulokseen voi päästä monella tavalla, mutta myös monenlaiset tulokset voivat olla hyviä.
Mielestäni autonomisuus on yksi ihan hyvistä määreistä. Toisaalta myös esim. kappaleen teho, efekti jonka se saa aikaan voi joskus olla arvon määrite. Joskus arvoa voi määrittää vaikka pelkkä tanssittavuus tai se millaisia tunteita se herättää.
Useat määritteet yhdessä ja erikseen voivat tehdä taiteesta hyvää.Taiteellahan ei ole sääntöjä ja sen tarkoituksestakin on kiistelty iät ajat.
Kovasti ne esteettiset teoriat tuntuu vaihtelevan "tyylikausien" mukaan. Toisaalta taas taiteen kaanoniin otetaan pääosin vain sitä mikä tukee vallitsevaksi katsottua esteettistä näkemystä. Marginaali jää, ja etenkin on jäänyt todella marginaaliin.
Ehkä niistä voi kehitellä mukavia omia soppia?
Lähetä kommentti