Hetken taiteellisuus

Jaana Parviainen kirjoittaa artikkelissaan taiteen kehollisuudesta ja viittaa lähinnä tanssiin. Ei liene sattumaa, että tanssi liittyy melkein erottamattomasti musiikkiin. Hänen huomionsa siitä, että tanssi on paitsi kehollista, myös ennen kaikkea hetken taidetta. Vaikka tanssiesitys esitettäisiinkin uudelleen, jokainen esityskerta olisi kuitenkin täysin erilainen.

Sama pätee myös musiikkiin ja tämä sattumaelementti on mielestäni se joka tekee musiikista erityisen taiteellista. Se elää ajassaan, reagoi siihen, eikä siihen voi palata uudestaan. Tavallaan levy onkin jonkinlainen musiikkimuseo, reliikki.

Tässä on käsitelty vain taiteentekijän kannalta tapahtuvaa hetkellisyyttä. Levylle soittaneen muusikon hetki on tallennettu muistiin. Ei sovi unohtaa, että levyltäkin koettu taide on kuitenkin kuulijalleen edelleen hetken taidetta. Hän saattaa soittaa levyn uudelleen, mutta on joka kuuntelukerralla uusi kokija, hiukan erilainen kuin edellisellä kerralla. Puolet levyn taiteellisesta arvosta on ehkä sittenkin tallella.

Tämä sai miettimään uudelleen Heikki Salon Kahlekuningaslaji -kirjassaan esittämää ajatusta laululyriikan hetkellisyydestä. Itse olen kritisoinut siihen sisältyvää vaatimusta lyriikan välittömästä iskevyydestä. Olen sikäli edelleen eri mieltä siinä mielessä, että lyriikkaa voidaan toistaa useampaan kertaan. Olen samaa mieltä siinä mielessä, että ensimmäisellä kerralla ehkä olisi hyvä olla joku asia joka jää kaivertamaan. Toisella kerralla siitä pitäisi minusta nousta joku toinen piikki, kolmannella kerralla kolmas ja niin edelleen.

Minusta todella hyvän tekstin ei pitäisi koskaan selittää täysin itseään. Esimerkiksi säkeistöjen välille tai säkeiden välille, tai säkeistön ja kertosäkeen väliseen kontrastiin, mihin vain olisi hyvä jäädä jokin elliptinen kohta, arvoituksellisuus, reuna joka ei ihan täsmää. Minun käsitykseni hyvästä kappaleesta on kuin itsepintaisesti kääntyvä matonkulma, jota pitää jatkuvasti potkia paikoilleen.

Tähän matonkulmaan voisi mielestäni parhaimmillaan piilottaa jonkin asenteisiimme piiloutuneen paradoksin. Asian jota on pidetty itsestäänselvyytenä, mutta jolle perusteluita kysellessä ei osata kuin huutaa sama asia uudelleen hieman äänekkäämmin.