Jälleensyntymä ja moraali

Kun kaivoin tämän blogini esiin unohduksista, pohdiskelin miten paljon ajatuksissani on muuttunut tämän reilun vuoden mittaisen tauon aikana. Tuolloin tuntui että joka asialle pitää tehdä oma bloginsa ja joka asialle oma juttunsa. Syynä taukoon on kuitenkin saattanut olla joku keinotekoinen raja, jonka olen pyrkinyt tekemään sanoituksen ja sävellyksen välille. Olen kaivertanut tämän rajan näkyviin siitäkin huolimatta että jo tuolloin tutkin rocklyriikkaa sillä oletuksella että sävel ja sanat vaikuttavat toisiinsa biisintekovaiheessa. Jos tutkin luita ja tutkin lihaa, tutkinko silloin sikaa? En, vaan tutkin silloin (sian) luita ja (sian) lihaa.

Muutoksia on tapahtunut myös omassa bänditoiminnassani. Toisessa bändissäni tunnen ettei siinä olisi tilaa kolmannelle sanoittajalle. Etusijalla pitämässäni bändissä taas on ehtinyt tässä välissä vaihtumaan laulaja ja tämä uusi laulajakin jo poistumaan riveistä. Uuden laulajan luovutettua minusta tuntui oikeimmalta ratkaisulta poistua itse rumpujen takaa etualalle. Rivistömme on nyt kaksimiehinen ja tässä vaiheessa se tuntuu hyvältä tilanteelta. Pitää maistella soppaa ensin tarkkaan ennen kuin sinne lisää uusia aineksia.

Kahdella edellisellä laulajallamme ei ole ollut kokemusta sanoitusten tai laulumelodioiden teosta siinä vaiheessa kun yhteinen taipaleemme alkoi. Minulla taas on, nyt jo kymmenen vuoden ajalta. Ensimmäisen laulajan aikana tein jonkin aikaa sanoituksia ja sävellyksiä, mutta toisen laulamana ne tuntuivat skitsofreenisiltä. Etenkin kun ajatusmaailmamme ja persoonamme olivat kovin erilaisia.

Kun kirjoitan toiselle sanoitusta, voin valita kahdesta vaihtoehdosta. Joko kirjoitan omista ajatuksistani (siltä ei kai voi koskaan pohjimmiltaan välttyä), tai pyrin tulkitsemaan toisen ajatusmaailmaa (siltäkään ei voine välttyä).

Ensimmäinen vaihtoehto tuntui typerältä siksi, että sain keikka keikan jälkeen ja viikottain treeniksellä kuunnella laulua kommunikaatiovaikeuksistani erään tytön kanssa. Laulaja en ollut minä, eikä se tyttökään ole kai kuullut kyseistä kappaletta. Toinen vaihtoehto taas oli hassu sen sisältämän tuplatulkinnan takia. Minä tulkitsin laulajan ajatuksia ja hän taas pyrki tulkitsemaan tekstiäni, tai minua, miten sen vain ajatteleekin. Vaikka pidänkin tietynlaista teeskentelemistä rehellisenä, tuo tuntui liian muoviselta. Hain pelastusta jonkinlaisesta mystisyydestä, se tuntui sopivalta tavalta etäännyttää asioita. Todellisuudessa se oli enemmänkin sopiva tapa jauhaa mitäänsanomatonta, tekomystistä hevonmunkkia.

Toisen laulajan kanssa ajatustenjuoksumme tuntuivat kohtaavan paremmin, mutta edellisistä ongelmista en päässyt enää yli. En halunnut kirjoittaa henkilökohtaisista aiheistani toisen suuhun, enkä tuntenut kykeneväni enää edes yrittämään tulkintaa. Se aiheutti yhtä pahan hylkimisreaktion kuin Radio Novan tai Iskelmäradion kuunteleminen. Kaipasin yhä enemmän aitoutta, karheutta, omakohtaisuutta.

Pian ilmestyvässä Marja Mattlarin haastattelussa, jonka teimme musiikintutkija Yrjö Heinosen kanssa, heräsin ajattelemaan oman äänen merkitystä. Tarkoitan nyt omaa lauluääntä aivan konkreettisesti, ja väittäisinpä että se vastaa tätä tekstinkirjoittamisessa käytettyä oma ääni -termiäkin erinomaisen hyvin. En voi tehdä kappaleita toisen äänellä. Voin toimia ehkä kätilönä, mutta synnytystä en voi tehdä toisen puolesta. Kätilö voi rämpäyttää vaikka oikean sävelen joka antaa voimaa (ellei synnyttäjä löydä sitä itse), tai vihjata oikeassa kohdassa että nyt voisi hengittää. Lopulta kätilö voi ammattitaitoisimmillaan katkaista myös napanuoran. Tämä on bänditovereiden rooli idealistisimmillaan. Tämäkin on tulkintaa ja empatiaa. Aika henkimaailmankin juttuja?

Mutta: vielä en ole saanut aikaiseksi uudelle projektillemmekaan kuin yhden laulumelodian sanoineen. Pitkästä aikaa olen innostunut ja innokas oppimaan uutta. Olen ottanut kitaran käteen. Osaan soittaa sitä vain välttävästi mutta ei pidä unohtaa että aina voi myös oppia.

Minulta on pyydetty myös kaksi tilaussanoitusta. Ensimmäisen tein, toista yritin. Ensimmäisessä kyseessä oli vuoden takainen Pseudoviisut -tapahtuman kilpailukappale, jonka päädyin laulamaan puoliksi kaverini kanssa. Biisiä moitittiin siitä että se muistutti liikaa oikeaa kappaletta. Tästä rohkaistuneena tartuin toiseenkin tarjoukseen, mutta eteeni tuli jälleen tuplatulkinnan ongelma. Ongelmaa vaikeutti entisestään se, etten edes tunne tai ole koskaan tavannut laulajaa.

Henkilökohtaisia biisejä tehdessäni siis mieleeni tulee "voisin tehdä tämän itsekin" ja tulkituissa biiseissä minua haittaa tuplatulkinnan tuoma etäisyys kaikkiin tukemiini taiteen lähtökohtiin nähden. Jälkimmäisen inhon voi sivuuttaa väliaikaisesti, saada siitä ehkä joskus rahaakin, mutta morkkis on aika kova.